maanantai 15. toukokuuta 2017

Miten otat yhteyttä DNA-sukulaisiin?

Hallituksen ääni - Marja Pirttivaara

Geneettinen sukututkimus on poikkeuksellisen yhteisöllinen harrastus. Kaiken A ja O on aktiivinen yhteistyö, vertailu, tietojen vaihtaminen ja yhdessä selvittäminen. Mutta miten ottaa yhteys uppo-outoihin ihmisiin ja aloittaa heidän kanssaan sukututkimusyhteistyö?

Ensinnäkin, ennen yhteydenottoa tee "kotityöt", mieti mitä tiedät suvustasi ja mitä haluat tietää. Tavoitteenasi voi olla esimerkiksi tehdyn sukututkimuksen tarkistaminen ja laajentaminen, sukuseuran historiikin kirjoitaminen tai vaikkapa kadonneen tai karanneen esi-isän löytäminen. Tai haluat tutustua uusiin sukulaisiin, saada uusia ystäviä ja oppia uusia asioita.

Geneettisessä sukututkimuksessa testien perusteella löytyneisiin uusiin sukulaisiin otetaan yleensä yhteyttä sähköpostilla.
Vinkkejä:
  1. Kirjoita henkilökohtainen ja ystävällinen viesti, sellainen, jonka itse haluaisit saada. Tervehdi vastaanottajaa viestin alussa nimeltä, vaikkapa "Hi Martha". Laita jo otsikkoon napakka viittaus DNA-sukututkimukseen. Älä lähetä massaviestejä.
  2. Esittele itsesi - tai testattu henkilö, josta on kyse - lyhyesti. Mainitse myös, kenen kanssa olet "match" ja mistä testistä on kyse (Y-DNA, mtDNA, Family Finder, 23andMe jne). Monet harrastajat hallinnoivat useiden sukulaisten testituloksia. "Ollaan sukua, mitähän kautta" ei yleensä riitä.
  3. Mieti, millä kielellä kirjoitat viestisi. Jos et ole varma vastaanottajan kielestä, voit kirjoittaa viestin kahdella kielellä, suomeksi ja vaikka englanniksi tai ruotsiksi. Yhteisen kielen puuttumista ei kannata pelätä. Esimerkiksi englanti-venäjä sukututkimuskeskustelu sujuu oikein rattoisasti. Älä kuitenkaan tee kirjoittamastasi tekstistä Google Translate -konekäännöstä, jätä konekäännöksen käyttö lukijan tehtäväksi.
  4. Kerro, mitä itse päättelet sukulaisuudesta, mitä kautta voisitte olla sukua. Kirjoita kohteliaasti ja selkeästi. Esitä asiasi johdonmukaisesti ja lyhyesti. Jo parin sivun sukupuu (pdf) viestin liitteenä voi saada ihmeitä aikaan. Laita itsestäsi tietoa MyFTDNA-sivuillesi, esimerkiksi vanhimman tunnetun isälinjaisen esi-isäsi ja äitilinjaisen esiäitisi nimi ja paikkakunta sekä sukupuutietoa ja suvun sukunimiä.
  5. Jos etsit adoptoidun henkilön biologisia vanhempia - tai vaikka huomaat epäselvyyksiä sukuseuran isälinjoissa, ole hienotunteinen. Kaikki ihmiset eivät ole valmiita keskustelemaan suvun salaisuuksista ainakaan ihan ensimmäisessä viesteissä.
  6. Tarkista aina sekä antamasi että saamasi tiedot historiallisista lähteistä. Kirjaa itsellesi, kenen kanssa olet yhteydessä ja mitä saat selville. Pidä sukupuusi ja lähdeluettelo ajantasalla. Ole tarkkana tulkintojen kanssa.
  7. Valmistaudu siihen, että geneettinen sukututkimus voi tuoda yllätyksiä. Muista yksityisyys ja etiikka.
  8. Opiskele jatkuvasti, se kannattaa. Liity Suomi DNA projektiin, ja Suomi DNA Facebook-ryhmään, tapaat siellä DNA-sukulaisia. 
Yhdysvaltalainen geneettisen sukututkimuksen konkari Roberta Estes antaa blogissaan "Tips and Tricks for Contact Success" ja "Saying Hello in the DNA World" hyviä vinkkejä, miten saada yhteys etäserkkuihin. Myös Melvin J Collierin blogi 20 Do's and Don'ts in DNA on hyödyllistä luettavaa.
 
Marja Pirttivaara

Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen

Kuva: "Pikkupoika kirjoittaa kirjoituskoneella", kuvaaja Väinö Kannisto, 1950, Helsingin Kaupunginmuseo (CC BY 4.0)

torstai 23. maaliskuuta 2017

Tarinoiden kertoja

Kiskon Lapin kylän koululaisia 1910-luvulla
Aloittaessani esivanhempieni selvittämistä joskus 1980-luvun loppupuolella lähdin liikenteeseen helpointa tietä. Kokosin suuren määrän henkilöiden nimiä, paikkakuntia ja vuosilukuja. Näitä koostin tietokoneen avustuksella sukutaulustoiksi ja olin erittäin tyytyväinen, kun tulosteideni sivumäärä nousi jatkuvasti.  Rippikirjoista katsoin pikaisesti nuo em. tiedot ja jätin tyystin huomioimatta sivujen oikeassa laidassa näkyneet ”pienet präntit”. Ajattelin palaavani niihin sitten joskus.
Vähitellen aloin kuitenkin ihmetellä, mitä hyötyä näistä loputtomista luetteloista oikein oli. Tiesin, että eräs esi-isäni oli ollut Karjalohjalla seppänä ja toinen samoihin aikoihin klarinetin soittajana sotaväessä. Yksi esiäitini kuoli vain 27 vuoden iässä, kun taas toinen oli kuollessaan 89 -vuotias. Tähän faktat loppuivatkin eikä minulla ollut mitään käsitystä näiden henkilöiden arkipäivän elämästä. Luetteloni eivät myöskään olleet ulkopuolisten nähden kovin mielenkiintoisia. Toki on mukavaa tietää edes esivanhempiensa nimet, mutta loppujen lopuksi se ei ole kovin tärkeä asia. En osannut kertoa heidän arkisesta elämästään mitään.

Löysin sitten itseni lukemasta jatkuvasti erilaisia pitäjähistoriikkeja, elämänkertoja, Suomen historiasta kertovia kirjoja ja ylipäätänsä kaikkea menneisyyteemme liittyvää. Olin tätä tosin tehnyt aina ennenkin, mutta nyt näkökulmani muuttui. Aloin pohtia, mitä kaikkea sodat, katovuodet, "kreivin ajat" ja muut historian käännekohdat ovat tarkoittaneet omille sukulaisilleni. Samoin muistin nuo rippikirjojen sivuhuomautukset, joissa kirkkoherra on luterilaisella huolellisuudella muistanut mainita erityisesti ihmisten epäonnistumiset seurakunnan silmissä. Muutaman rivin ja jopa sanan lakoniset kommentit saattoivat avata kokonaisia Pandoran -lippaita, joiden sisään oli kätketty inhimillisen elämän koko kirjo.

Tätä kautta sain laajennettua omaa näkemystäni koko sukututkimuksesta ja vajaat viisitoista vuotta sitten lähdin ensimmäisen kerran kirjoittamaan hieman laajempia tarinoita sukulaisteni elämästä. Näiden proosatekstieni pohja perustuu tiukasti faktoihin, mutta olen pyrkinyt elävöittämään niitä ottamalla huomioon kulloinkin vallinneet olosuhteet.

Onko tarinoiden kirjoittaminen tutkittujen henkilöiden ympärille sitten helppoa? Omasta mielestäni on, kun taas eräät tuttavani ovat arvelleet tekstieni vaativan mahdottoman suuria työmääriä. Helppouden takana onkin ollut lujasti töitä, mutta ei suinkaan sukututkimusta. Tärkeintä on ollut lukeminen. On mahdotonta kirjoittaa itse ellei ensin ole lukenut runsaasti. Suora kopioiminen toisen tekstistä ei luonnollisesti tule kysymykseen, vaan lukemisen tarkoituksena on antaa ymmärrystä ja rohkeutta oman tekstin tuottamiseen. Olen huomannut pikkuhiljaa, miten artikkeli on parasta rakentaa. Jos aloitan sen yksityiskohdilla, on näitä detaljeja viljeltävä jatkossakin. Kun taas käsittelen laajempaa kaarta, voin unohtaa syntymäpäivät ja vuodet, sillä niillä ei ole tällöin merkitystä. Oleellisinta on pitää lukija tarinan ytimessä ja kehittää jonkinlaista kaarta, jossa on sekä alku että loppu.

Sukututkijan on oikeastaan melko helppoa kirjoittaa henkilöhistoriikkia tai laajempaa kuvausta. Hänellä on varsinaisen tutkimustyön jäljiltä käsissään runsaasti nippelitietoa, joka sitten vain tarvitsee yhdistää esimerkiksi historiikkiteoksista opittuihin laajempiin kokonaisuuksiin. Luovuus astuu kuvaan siinä, kun miettii mistä näkökulmasta tekstin kulloinkin tekee.

Voin tarkastella henkilöä hänen työelämänsä kautta tai miettiä suurilapsisen perheen äidin loputtomia velvollisuuksia. Elämän loppupuolella saatan tutustua erilaisiin kansanuskomuksiin sairauksien parantamisessa ja viime hetkien tullessa kirjoitan juttuni pitäjän omaleimaisista hautajaistavoista. Ei sovi myöskään unohtaa jonkun esivanhemman serkkujen muodostamaa sukupiiriä. Serkkujoukosta voit löytää vanhan ajan sääty-yhteiskunnan kaikki tasot. Opiskelun, työteliäisyyden, avioliittojen tai onnenpotkujen kautta jotkut ovat edenneet elämässään alkulähtökohdistaan pitkälle. Jotkut toiset ovat eri syistä joutuneet tai halunneet jäädä samoille sijoilleen tai astuneet elämän sivupoluille. Näitä pohtiessa lähtee ajatus lentoon kuin itsestään.

Jos kirjoittamisen aloittaminen tuntuu silti kovin vaikealta, pyri kuvittelemaan itsesi samaan tilanteeseen. Arvioi, miten sinä olisit toiminut, kun viidestä ensimmäisestä perheesi lapsesta neljä kuolee lavantautiin tai "rupuliin". Mieti, mistä kaikesta hankkisit elantosi, jos omistaisit suurin piirtein vain sen, mitä olet pukenut päällesi. Täysin samalla tavalla voit kuvitella oman perheesi 1880-luvun säätyläisperheen ruokapöytään syömään päivällistä. Olisiko isäntä lukenut ruokarukouksen, olisivatko lapset temmeltäneet ruoka suussa ympäri salia vai olisiko ankara kasvatus pitänyt heidät tiukasti korkeaselkäisissä tuoleissa. Voit kirjoittaa ymmärryksellä laitapuolen kulkijoista tai tuomita heidät omien moraalikäsityksiesi mukaisesti. Toisaalta meidän aikamme moraalikäsitykset ja oikeudentaju eroavat melkoisesti siitä, mitä se oli maassamme vaikkapa 200 vuotta sitten. Onkin hyvä käsitellä tätä näkökohtaa siten, että lukijasi ymmärtää mikä on sinun tulkintaasi ja mitä todellisuudessa tapahtui. Kumpikaan käsittelytapa ei ole väärä, mutta lukijaa kohtaan pitää olla reilu. Fiktion kirjoittamiseen pätevät eri säännöt, mutta niiden pohtiminen ei ehkä kuulu Sukutietolehden aihepiireihin.

Anna mielikuvituksesi lentää ja lue kirjoittamasi tarinat läpi päivää paria myöhemmin. Tuolloin voit vetää punakynällä yli pahimmat ylilyönnit, mutta älä missään tapauksessa ole liian ankara itsellesi. Lukijalla olisi mahdottoman tylsää, mikäli kaikki kirjat, artikkelit ja lehtijutut olisivat samanlaisia. Ole oma itsesi kirjoittaessasi, sillä on juuri sinä olet oikea henkilö kertomaan tarinasi. Tiedosta myös se tosiasia, että kukaan muu tässä maailmassa ei välttämättä tiedä käsittelemästäsi asiasta yhtään mitään. Meille muille jokainen tarinasi on uusi kokemus ja osaamme varmasti arvostaa vaivannäköäsi. Omista tutkimuskohteista kirjoittaminen on mitä arvokkainta kulttuurityötä. Jokainen talteen merkitty sukutarina on meidän suomalaisten yhteistä perintöä, joka kertoo maamme menneisyydestä. Historia ei ole pelkästään kuninkaitten, kreivien, sotaherrojen ja pappien tekemää. Jokainen joskus elänyt ihminen on omalta osaltaan muokannut meidät siksi, mitä tällä hetkellä olemme ja edustamme.

Anna jutullesi kaikin mokomin luonteenpiirteesi, mutta pidä toisaalta huoli tekstin sujuvuudesta. Pidä virkkeet melko lyhyinä, tiivistä asia mahdollisimman kompaktiin muotoon ja käytä rikasta kieltämme monipuolisesti. Voit myös aivan hyvin kirjoittaa omaa murrettasi. Sillä saat kirjoitukseesi täysin uuden ulottuvuuden ja puhuttelet erityisesti kotiseutusi lukijoita. Netin kautta ja kirjastosta löydät opaskirjoja kieliopista, mutta älä turhaan takerru yksityiskohtiin. Oleellisinta on päästä kirjoittamisen alkuun. Tunnet varmasti sanonnan työ tekijäänsä opettaa.


Alussa kirjoittaminen voi tuntua hankalalta ja hitaalta, mutta mitä enemmän annat näppäimistösi tai kynäsi  sauhuta, sitä luontevammin tekstisi alkavat muodostua. Ei kirjoittaminen ole sen kummempaa kuin vaikka hölkkääminen; mitä useammin sitä harrastat, sitä helpommalta se tuntuu.

maanantai 27. helmikuuta 2017

Parikkalalaiset Pietaria nuohoamassa

Pietarin suomalaiset olivat suurimmaksi osaksi käsityöläisiä, joista varsinkin kultasepät ja nuohoojat olivat meikäläisiä. Hämäläinen, Nokelainen, Saukkonen, Siitonen, Silvennoinen, Tiainen, Valkeapää...Pietarissa työskenneitä suomalaisia nuohoojia oli monta ja yllättävän moni heistä tuli Parikkalasta.

Jo keisari Paavalin aikana suomalaiset olivat saaneet vahvistuksen nuohousprivilegiolleen.  Pietarin miljoonakaupunki lämpisi puilla ja sutareille riitti töitä. Suomalaisten lisäksi Pietarissa nuohosivat saksalaiset ja virolaiset. Vuonna 1869 laskettiin, että alalla oli 176 suomalaista nuohoojaa, yli 60% kaikista nuohoojista.

Ensimmäisiä suomalaisia nuohoojamestareita Pietarissa oli parikkalalainen Juho Iisakinpoika Tiainen (1814-1885.) 23-vuotiaana nuohoojankisällinä hän perusti Pietariin Nuohousliike Tiaisen vuonna 1837. Hänen hoteissaan sai ammattioppinsa moni suomalainen.
Nuohoojamestareilta vaadittiin - paitsi uskallusta kiipeillä korkealla - myös hyvää organisointikykyä sekä luku-ja kirjoitustaitoa. Nuohoojien ansiot olivat hyvät ja he asuivat moderneissa ja suurissa huoneistoissa. Heidän oli myös mahdollista kouluttaa lapsensa. Homma ei siis ollut hullumpaa ja jos hyvin kävi, keikan saattoi saada Tsarskoje seloon ja siellä olleeseen Nikolai II:n palatsiin, Pietarhoviin ja Pähkinälinnaan.

Köyhästä Parikkalasta oltiin valmiita lähtemään paremman tulevaisuuden perään, sanottiinhan Viipurin läänin varattomuuden kulminoituvan juuri siellä. Melkein puolet Parikkalan nuohoojista tuli Savikummusta, Tyrjältä, Melkoniemeltä ja Järvenpäästä. Useinkaan ammatti ei kuitenkaan periytynyt isältä pojalle, vaan saman nimisten nuohoojien sukulaisuus on kaukaisempaa. Esimerkiksi mestari Pekka Rekonpoika Siitonen (1812-1882) Melkoniemen Timperinmäeltä otti oppiin kolme veljenpoikaa. 

Jaana Juvonen on ansiokkaassa Parikkalan historiassa luetellut vuonna vuonna 1880 Pietarissa olleet parikkalalaiset nuohoojamestarit:

-Pekka Siitonen (s.1812) Melkoniemi
-Juho Siitonen (s.1854) Melkoniemi
-Juho Tiainen (s.1814) Saari
-Aleksanteri Tiainen (s.1849) Saari
-Juho Siitonen (s. 1817) Melkoniemi
-Mikko Siitonen (s. 1840) Melkoniemi
-Aleksanteri Siitonen (s. 1849)
-Leitzinger (s.1829) Änkilä
-Nikolai Leitzinger (s.1857) Tarnala
-Heikki Pulkkinen (s. 1827) Joukio
-Kalle Siitonen (s. 1825)  Melkoniemi
-Olli Jantunen (s. 1835)  Savikumpu
-Paavo Naukkarinen (s. 1841)  Savikumpu
-Matti Saukkonen (s. 1827)  Mikkolanniemi  
-Aleksanteri Saukkonen (s.1858) Mikkolanniemi
-Juho Siitonen (s. 1833) Melkoniemi
-Mikko Siitonen (s. 1826) Melkoniemi
-Lauri Pirhonen (s.1847) Rautalahti  


Nuohoojien lisäksi parikkalalaiset olivat hyvin edustettuina myös eräässä toisessa ammattikunnassa, hevosten kuohitsijoissa. Mutta siitä ehkä joku toinen kerta. 

perjantai 10. helmikuuta 2017

Mikä on isälinjainen haplopuu?

Hallituksen ääni - Marja Pirttivaara


Geneettisen sukututkimuksen peruskäsiteitä on haplopuu ja haploryhmä. Koska haplopuu on vaikea käsite, selitän tässä perusperiaatteet.

Jokaisella miehellä on Y-kromosomi. Y-kromosomi periytyy biologiselta isältä pojalle. Naisilla ei ole Y-kromosomia.

-Jos miehelle on tullut Y-kromosomiin perimän kopiointivirhe eli mutaatio, se mutaatio periytyy siitä eteenpäin kaikille hänen miespuolisille miesjälkeläisilleen. Y-kromosomin mutaatiot kertovat siis omalla ainutlaatuisella tavallaan miehen biologisesta isälinjasta, historiassa taaksepäin aina ihmiskunnan alkuun saakka.

Jokainen nykyään elävä mies - ja myös muinaislöytöjen miehet - ovat "samasta puusta". Kun lähdetään kenestä tahansa miehestä taaksepäin biologista isälinjaa, päädytään yhteen ja samaan "alku-Adamiin". Kaikki nyt elävät miehet ovat siis mieslinjaisesti yhden ja ihmiskunnan alkuhämärissä eläneen miehen mieslinjaisia jälkeläisiä. Näistä kaikista mieslinjoista voidaan rakentaa mieslinjainen sukupuu, haplopuu.

Kaikki miehet, nyt elävät ja menneiden sukupolvien miehet, on siis periaatteessa asetettavissa tässä pelkästään miesten sukupuussa täysin yksikäsitteisesti yhteen kohtaan. Jos ajatellaan ketä tahansa miestä, hänestä taaksepäin on täysin yksikäsitteinen linja isä-isä-isälinja - kohti juuria - ja hänen mieslinjaiset miesjälkeläisensä eli nuoremmat sukupolvet taas ovat haarautuva oksisto.

Jokaisella miehellä on oma täysin yksikäsitteinen paikkansa - yksi ja vain yksi paikka - tässä ikiaikaisessa miesten omassa sukupuussa. Ketään miestä ei voida asettaa kahteen oksaan.

Tutkijat haluavat tietenkin ymmärtää tätä miesten ikiaikaista sukupuuta. Y-kromosomi ja sen mutaatiot ovat avain ymmärtämiseen. Tutkijat kuvaavat miesten mieslinjaista sukupuuta, haplopuuta, Y-kromosomin pistemutaatioiden avulla (SNP, snippi, single nucleotide polymorphism, yhden nukleotidin monimuotoisuus), ei esim. miesten nimien avulla.

Tätä snipeillä kuvattavaa miesten mieslinjaista sukupuuta kutsutaan siis haplopuuksi. Haaroille on annettu erilaisia kirjain-nimiä ja snipeille myös on omat kirjaustapansa. Nämä kirjaimet ovat sitten niitä kuuluisia haploryhmiä. Esimerkiksi Suomessa on hyvin tyypillinen N-haploryhmä, noin 60 % suomalaismiehistä kuuluu N-haploryhmään.

Kunkin miehen Y-kromosomi, Y-DNA, kertoo miehen henkilökohtaisen ja yksikäsitteisen biologisen isälinjan tarinan. Kun lukuisien miesten DNA- ja snippitietoja vertaillaan, saadaan käsitystä mutaatioiden syntymisjärjestyksestä. Ne mutaatiot (snipit) laitetaan sitten haplopuuhun aikajärjestyksessä. Tämä snippien järjestäminen ei ole mikään helppo homma. Se on aikamoinen palapeli, jossa snippejä välillä lipsahtaa vääriin paikkoihin. Jatkuvaa työtä ja yhteistyötä, jossa kuva miesten haplopuusta tarkkenee koko ajan.

 
Kaikista maailman miehistä on siis rakennettavissa yksi ikiaikainen sukupuu eli haplopuu. Kunkin haaran päässä on se viimeinen määrittävä snippi. Haarottuminen jatkuu, miehille syntyy poikia ja heillä voi olla mutaatioita. Haplopuu siis sekä tihenee että vieläpä kasvaa koko ajan, sitä mukaa kun tulee uutta tietoa. Ja sitä tietoa tosiaan tulee, paljolti kiitos aktiivisten geneettisen sukututkimuksen harrastajien.

Vaikka periaatteessa on olemasas yksi ja vain yksi miesten haplopuu, löydätte erilaisia Y-DNA-haplopuita, on ISOGG, YFull, Family Tree DNAn (FTDNA) oma, sitten on pieniä osapuita kuten Dunkelin puu jne. Niissä puissa on eroja, sillä ihmisten tieto ei ole täydellistä, kuva täydentyy koko ajan. On myös erilaisia graafisia tapoja esittää haplopuu. Yhdestä ja samasta haplopuusta on kuitenkin kyse.

Jos ja kun haplopuissa on eroja, se johtuu yksinkertaisesti vajavaisista tiedoista ja myös virheistä. Koko ajan kuva tarkentuu ja virheitä ja puutteita korjataan, mennään kohti yhtä ainoaa haplopuuta.

Tällä hetkellä luotettavin haplopuu snippien järjestyksen osalta on YFull haplopuu. YFull haplopuun tärkein vahvuus on snippien suhteellisen hyvä järjestys ja myös se, että snippijärjestystä täydennetään ja korjataan jatkuvasti.

Haplopuihin liitetään usein myös aika-arvioita. Olkaa aika-arvioiden kanssa varovaisia ja kriittisiä. Aika-arvioiden teko eli haplopuun snippien ajoittaminen, on haastavaa. Siinä käytetään kiinnekohtina muinaisnäytteiden radiohiiliajoituksia jne, tehdään kovan luokan Monte Carlo simulaatioita jne. Esimerkiksi YFullin haplopuun aika-arviot eivät ole mikään viimeinen totuus.

Vain miehillä - kaikilla -miehillä - on siis Y-DNA haploryhmä, paikka haplopuussa, toki kaikkia ole testattu. Miesten haplotietoa voidaan käyttää hyväksi esimerkiksi kadonneiden ja karanneiden isien metsästyksessä, eri sukuhaarojen ja sukunimen esiintymisien yhteyksien selvittämisessä, isälinjaisen sukulaisuuden varmistamisessa tai kumoamisessa. DNA voi auttaa myös löytämään tiilimuurin taakse.

Tämän blogin myötä  toivotan teille kaikille mielenkiintoisia seikkailuretkiä geneettisen sukututkimuksen ja isälinjojen parissa. Sopiva aloitustesti isälinjan tutkimukseen on miehelle tehtävä Y-DNA 67 testi, joka kertoo perushaploryhmän ja antaa useimmiten myös ihka eläviä isälinjaisia sukulaisia, joiden kanssa voi tehdä mielenkiintoista sukututkimusyhteistyötä.

Tervetuloa mukaan Suomi DNA Facebook-ryhmään, oppimaan lisää yhdessä muiden kanssa. Suomen Sukututkimusseura järjestää myös geneettisen sukututkimuksen kursseja sekä genomitiedon iltakoulu -tilaisuuksia.

Marja Pirttivaara

Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen

lauantai 28. tammikuuta 2017

Susivoutien aikaan

Viime aikoina on erityisesti Hämeen Rengossa kohistu susista. Ensimmäisen kerran vuosikymmeniin on Etelä-Hämeessä nyt pysyvä susilauma. Vajaan kymmenen suden lauma on liikkunut Rengon kirkonkylän liepeillä. Viime vuonna laumaan syntyi pentuja.   
Nyt on Rengon laumasta ammuttu poikkeusluvin kaksi urossutta. Metsästäjien mielestä metsän riista kuuluu metsästäjille, ei susille.  
Susikeskustelu Suomessa on sen verran kiihkeää, etten pitkällä kepilläkään suostu ottamaan kantaa siihen, onko susia nyt Suomessa liikaa tai liian vähän. Historiakirjoja selatessa ei kuitenkaan voi olla tekemättä sitä huomiota, että vielä vaikkapa 1800-luvulla susiin liittyvät luvut olivat hyvin erilaisia kuin tänä päivänä.  1800-luvun aikana  arvioidaan suden tappaneen 77 ihmistä. Vuoden 1882 jälkeen ei susi tiettävästi ole ihmistä tappanut tai vahingoittanut. Sukua tutkiessa en ole törmännyt yhteenkään ihmiseen, joka olisi onnettomin seurauksin joutunut nokakkain hukan kanssa.  Tapauksia tietenkin on. Talvisin sudet liikkuivat suurissa parinkymmenenkin yksilön laumoissa, nuuskivat salomökkien nurkkia, söivät koiria ja ahdistelivat matkamiehiä.
Jos nykypäivänä surraan peuran, hirven ja muiden pienpetojen päätymistä suden suuhun metsästäjien pakastimien sijaan, olivat hukan 1800-luvulla kotieläimille tuottamat vahingot vielä melkoiset.
”Metsissä väijyi karhu ja susi karjaa, ja sen vuoksi usein naapuritalot tai kyläkunta palkkasi yhteisen paimenen. Monille seuduilla emäntä teki tehoisia taikoja karjaa laitumelle laskettaessa, jotta pedot eivät siihen pystyisi, mutta silti niiden saaliiksi joutui paljon elukoita. "  (K.V. Kaukovalta, Hämeen läänin historia 1, 1931)
Vuosina 1845-47 Hämeen läänissä joutui petojen (karhujen ja susien) saaliiksi 100 hevosta, 150 lehmää , yli 100 nuorta karjaa, yli 850 lammasta, 120 sikaa ja lähes 100 vuohta. Lähellä Hämeenlinnaa, Hattelmalan kylässä, vuonna 1860 sudet raatelivat 19 kotieläintä ja samana vuonna Längelmäellä 42 lehmää sekä ”hevosia ja pikku karjaa.” Vuosina 1851-55 sudet ja karhut surmasivat neljässä vuodessa lähes 1500 lammasta ja melkein 700 lehmää.
Petoeläinten aiheuttamat vahingot olivat tuntuvia. Ei siis ihme, että joka pitäjässä oli susivouti, jonka tehtävänä oli pitää petoeläimet kurissa. Erityinen sudenajojen asiantuntija oli Pusulan nimismies Jaakko Johan Malmstedt. Syyskuussa 1838 pidettiin Hämeenlinnan lähellä Hakalan torpan luona suuri yleisharjoitus, jonne maaherra oli komentanut kaikki läänit susivoudit. Siellä itse nimismies Malmstedt kahden susi-ja karhuverkon avulla demonstroi, kuinka niitä petojahdissa parhaiten hyödynnettiin.  

Susivoudit eivät saaneet aikaan toivottuja tuloksia. Vielä 1860 sudet eivät olleet Hämeen läänissä edes vähenemässä, vaikka vuosina 1856-60 niitä tapettiin lähes 400. Seuraavina viitenä vuotena tapettujen susien määrä oli noussut yli 500:n.  

Lain mukaan tuli joka manttaalin ylläpitää yhteistä susiverkkoa. Joka miehen oli pitäjittäin tai kihlakunnittain lähdettävä sudenajoon, jos susivouti lähetti viestikapulan talosta taloon kiertämään. Kylät oli myös 1734 peräisin olevalla lailla velvoitettu pitämään alueellaan riittävästi sudenkuoppia. Susia pyydystettiin myös esimerkiksi myrkyin ja raudoin.
Yritystä siis oli, vaikka susivoutien toimintaa ei pidettykään kovin tuloksekkaana. Totta puhuen, susijahteja oli monenlaisia. ”Hämäläisen” kirjeenvaihtaja kuvaili Hattulassa vuonna 1860 järjestettyä sudenajoa seuraavasti:

”Nykyisin pidettiin täällä suden ajo, joka kumminkin kävi niin onnellisesti että usiat ihmiset näkivät suden, joka aivan verkan ja levollisesti kenenkään häiritsemättä käveli ajahain ohitse; sillä useimmilla ajajoista ei ollut pyssyjä eikä muita aseita. Ilman mitään järjestystä kuljeskeltiin pitkin polkuja mihin kukin luuli parhaiten sopivan. Matkailivat kaikessa hiljaisuudessa pitkin maantietä nähdäksensä tätä kummitusta, mutta väsyivät pian ja poikkesivat sisään hyväntahtoisen  pitäjäläisen luo, jossa panivat toimeen virvoituksia. Tässä hupaisessa seurassa oli nähtävänä, että krouvarit ovat suuremmassa arvossa kuin sudet.”



perjantai 20. tammikuuta 2017

Kukin naikoon säädystään....

Suomalainen pappissääty oli melkoisen sisäänpäin lämpiävää väkeä. Hyvänä esimerkkinä tästä on Auran kappalaisen apulaisena ja kappalaisena 1700-luvun puolivälin tienoilla toiminut Johan Zelonius. Hän oli turkulaisen kellonsoittajan, Henrik Köppilän poika, joka oli opiskellut Turun katedraalikoulussa 1720-luvulla ja tullut ylioppilaaksi 1773 noin 22 vuoden iässä.


Ensimmäinen merkki säädyn mukaisesti käytöksestä oli puolison valinta. Johan vihittiin 1739 Marttilan kirkkoherran tyttären, Maria Rimanin kanssa. Tästä avioliitosta syntyi Auran Järvenojalla neljä lasta, jotka kaikki olivat tyttöjä.. Valitettavasti äiti Maria menehtyi noin vuosi nuorimman lapsensa syntymän jälkeen. Samana vuonna eli 1749 kuoli myös Johan Zeloniuksen iäkäs äiti Brita Bertilsdotter. Äidin kuolinsyyksi merkittiin kova kuume, kun taas Maria Rimanin vei jonkinlainen halvaus.

Koska Johanille jäi iso lapsikatras, oli uuden puolison löytäminen tärkeää. Niinpä jo 1750 hänet vihittiin Margareta Kristina Keckoniuksen kanssa, jonka isä oli pataljoonansaarnaaja Anders Keckonius. Andersin oma isä taasen oli ollut Huittisten kirkkoherra Johan Keckonius. Itseasiassa myös isoisä ja isoisän isä olivat kirkkoherroja, joten kirkonmiehet olivat tässäkin avioliitossa vahvasti mukana.

Lapsia ei tästä aviosta syntynyt ja Margareta Kristina menehtyi hänkin halvaukseen tammikuussa 1768. Taas ehti kulua vain vuosi ja Johan Zelonius oli jälleen naimakaupoilla. Kolmanneksi puolisoksi tuli luutnantti Karl Pihlin tytär Anna Stina. Tässäkin liitossa oli välähdys pappissäätyä, sillä Karl Pihlin äidinisä oli Perniön kirkkoherra Gabriel Thauvonius. Anna Stinan veli oli puolestaan ruukinsaarnaaja Länsi-Uudenmaan Antskogissa. Yhä lisää pappissäätyä saadaan Anna Stinan ensimmäisestä puolisosta, vuonna 1766 kuolleesta Kaarinan lukkarista, Johan Åhmanista. Johan Zelonius kuoli toukokuussa 1773 ja leski Anna Stina Pihl 1795. Tästäkään avioliitosta ei ollut lapsia.
Pelkästään Zeloniuksen puolisoiden suvuista saadaan siis kokoon huomattava määrä pappismiehiä Länsi-Uudeltamaalta ja Varsinais-Suomesta. Lisää on kuitenkin luvassa, sillä Zeloniuksen ja Rimanin kahdeksasta tyttärestä peräti kolmella oli akateeminen puoliso.

Margareta Zeloniuksen (1743-1816) puoliso oli Pöytyän Jalkalasta kotoisin ollut Tomas Pedelius, josta lopulta tuli apulaispappi synnyinpitäjäänsä. Tomaksen ja Margaretan vävy oli Petäjäveden ent. kappalainen Erik Johan Westling. Maria Zeloniuksen (1745-1774) mies oli Vahdon pitäjänapulaisena lopulta työskennellyt Johan Angell, joka oli kirvesmiehen poika Turusta.

Kristina Zelonius (1748-1819) oli kolmas perheen tyttäristä, jonka vei vihille papiksi vihitty mies. Samuel Montin toimi Aurassa appensa apulaisena kohoten vähitellen varapastoriksi. Samuelin ja Kristinan vävy oli Tarvasjoen saarnaaja Johan Ulrik Brungström, josta olen kirjoitellut jo aiemmissa sukanvarsissa. Heidän poikansa Samuel Fredrik Montin oli kappalaisena Pielisjärvellä.
Johan Zeloniuksen poikapuoleksi tuli kolmannen avioliiton myötä Inkoon kirkkoherrana uransa huipentanut Johan Åhman. Ennen Inkoota Åhman työskenteli Tenholassa ja Bromarvissa kappalaisena sekä kirkkoherran apulaisena.

Tämä tarina on mennyt lähes pelkäksi nimien luetteloimiseksi, mutta sen tarkoituksena on korostaa yhteiskunnan säätyjakoa. Pappismies tai hänen jälkeläisensä etsi puolisonsa mielellään oman säädyn parista. Kolmen viimeksi mainitun Zelonius-sisaruksen isosisko Hedvig Zelonian (kuten sukunimen femiinimuoto kuuluu) nai turkulainen pellavankutojamestari Aron Herlin. Hän oli Johan Zeloniuksen neljästä vävystä ainoa ei-akateemisesti koulutettu, vaikka mestari olikin.


Kannattaa myös pistää merkille, että Zeloniuksen neljästä lapsesta kaikki selvisivät aikuisikään. Tämä oli tuiki harvinaista tuohon aikaan.

Juha Vuorela

torstai 5. tammikuuta 2017

Pappilan neitejä

Aurinkokello Marttilan kirkkomaalta
Pappilat antoivat entisaikaan asuinsijan mm. säätyläisperheiden naimattomille tyttärille tai leskille. Heidän ei ollut soveliasta asua yksinään, joten pappilat olivat säädyllisiä paikkoja säätyläisille – ihan kirjaimellisesti. Marttilan pappilassakin näitä ”mademoiselleja” asui ajan mittaan muutamia. Osa heistä meni aikanaan naimisiin, mutta muutamat jäivät naimattomiksi koko iäkseen.

Näitä neitejä oli Marttilan Pappilassa 1820-luvulla mm. Kemiössä 1781 syntynyt Anna Fredrika Weman, jonka isä Carl Gustaf oli ollut tyttärensä syntymän aikaan pitäjän kirkkoherrana. Anna Fredrikan äiti taasen oli Anna Brita Stahre.  Anna Brita jätti jälkensä historiaan olemalla maamme ensimmäisiä ”rokonistuttajia”. 

Vuonna 1800 tiesi ruotsalainen sanomalehti Inrikes Tidningar kertoa  papin rouva Stahren ”istuttaneen rokkoa” lähes 60 hengelle. Anna Fredrikan äiti selittää myös sen, miksi vuonna 1823 Tukholmasta muutti Marttilaan neiti Maria Stahre. Hän oli nimittäin Anna Britan Stahren veljentytär, syntynyt 1803 Tukholmassa.  Täti Anna Brita oli hänkin kotoisin Ruotsista ja syntynyt Tukholmassa 1755.

Anna Maria Stahre ei kauaa ehtinyt Marttilan maisemia katsella, sillä elokuussa 1825 hänet vei vihille Turun kaupungin kasööri Carl Daniel Mesterton. Tämä oli skotlantilaista juurta olevaa sukua. Turussa syntyi seuraavana vuonna heidän ainoa lapsensa, Carl Benedict Mesterton. Carl Benedict muutti Ruotsin puolelle 1843 ja lähti opiskelemaan Uppsalaan. Hänestä tuli yksi ruotsalaisen kirurgian merkittävimmistä hahmoista ja opettajista. Kuollessaan 1889 hän työskenteli kirurgian professorina Uppsalan yliopistossa.

Seuraavalla vuosikymmenellä Marttilan Pappilassa asui edelleen Ruotsissa syntynyt neiti-ihminen, Gustava Charlotta Bylander. Kirkkoherrana oli vuodesta 1832 lähtien Carl Åström, joka tuli Marttilaan Nauvosta. Hänellä oli Seilissä syntyneen vaimonsa Christina Cavoniuksen kanssa omiakin lapsia, mutta perheeseen kuului myös ottotytär Christina Lovisa Hedengren.  Väkeä lähti ja tuli, sillä 1840-luvun alussa näihin yksinäisiin naisiin voidaan liittää leskirouva Christina Fredrica von Köhler.  Hän puolisonsa oli ollut turkulainen varatuomari Henric Vörlund. Tämä oli kuollut jo 1810, mutta leski von Köhler tuli Marttilaan vasta 1839 menehtyen sitten paria vuotta myöhemmin.  1880-luvun alussa kirkkoherra Hildenin aikaan Pappilassa vietti vanhuuden päiviään kirkkoherran leski Katarina Charlotta Aejmeleus. Hänen edesmennyt miehensä Matias Laurillius oli ollut pitäjän kirkkoherrana 1868-1874. Hilden ehti nähdä toisenkin  lesken talossaan, sillä Nummen kirkkoherran Viktor Emil Ahlstedtin puoliso Anna Ahlstedt asusti Pappilassa vuodesta 1898 lähtien eli miehensä kuoleman jälkeen.

Tähän pieneen listaan voidaan vielä lisätä muutamia henkilöitä, ensimmäisenä  ranskalaisen visiitin Marttilassa tehnyt neitokainen Albertina Sandbäck, joka tuli Pappilaan Tyrväältä 1819. Hän oli kirjanpitäjä Thomas Sanbäckin ja Charlotta Federleyn tytär Tyrvään Soukolta.  Marttilan rippikirjoissa sekä muuttotodistuksessakin Albertinan syntymävuotena on 1805, mutta tosiasiassa hän oli syntynyt jo kahta vuotta aiemmin.  Tukholmassa tuli Marttilaan 1810 Maria Elisabeth Kunkel, jonka muut elämänvaiheet ovat selvittämättä. Samana vuonna Raisiosta tuli Margareta Helena Holmberg, joka tosin jatkoi matkaa jo 1811 Kemiöön.

Hän palasikin tuolloin kotikonnuilleen, sinä Margaretan isä oli ollut Kemiön kappalaisena tyttärensä syntymän aikaan 1750. Neiti Holmbergin läsnäolon Pappilassa ymmärtää heti paremmin, kun tietää Marttilan tuolloisen kirkkoherran, Gustaf Johan Hossleniuksen aloitelleen uraansa kappalaisen apulaisena juuri Kemiössä. Tuo kappalainen olikin sitten jo edellä mainittu Margaretan isä, Erik Holmberg.


JP Vuorela