perjantai 10. elokuuta 2012

Mahomötti ja herra Huurni

Suomalainen rälssi- eli aatelissuku Horn muodostui oikeastaan kahdesta eri haarasta; Horn af Åminne ja Horn af Kanckas. Näiden yhteinen kantaisä oli unioniajan lopulla elänyt Etelä-Suomen laamanni Klaus Henrikinpoika, jonka poikia olivat Krister Klausinpoika (af Åminne) ja Henrik Klausinpoika (af Kanckas). Nämä lisänimet tarkoittavat yhä vieläkin olemassa olevia Halikon Joensuun ja Maskun Kankaisten kartanoita.

Aikalaisten silmissä Hornien elämänvaiheet nousivat myyttisiin mittoihin. Pitkin eteläistä Suomea kerrotaan herra "Huurnien" uroteoista sekä varsinkin heidän ankaruudestaan vihollisia kohtaan. Yhden näistä muinaisista taruista kertoili Suometar vuoden 1854 eräässä lisänumerossaan. Tässäkin tarinassa ovat fakta ja fiktio sekoittuneet aikain kuluessa. Tapahtumien kulku sijoitettu tässä tapauksessa entiseen Uskelan suurpitäjään, mutta samantapaisia tarinoita löytyy oikeastaan läpi Euroopan.


Kärkää (todellinen suurtila Uskelassa) oli muinen suuri hovi. Sen herrat hallitsivat paljo maita ja kokosivat mahdottomasti rikkautta: silloin olivat Kärkään portinpieletkin puhtaasta kullasta. – Siellä se Huurnikin oli isäntänä; se kun oli maan mainio sankari (”hirimnnen sähtäjä”, sanoo Uskelainen).

Kyllä se monta temppua teki. Kerrankin tuli kirja Ruotsista ja kutsui häntä tappelemaan kauhean väkevän miehen kanssa, joka haki vastustansa; kun hän luki kirjan, niin miekka seinässä kohta helisemään. Eikä ollut hänellä itse vähempi himo tappeluun kun miekalla; lähti matkaan ja kohteli vastuksen hakian, jonka nimi suittaa ollut Mahomötti.

Mentiin saareen (eli ”holmaan”), ja kohta sinne päästyä potkasi Huurni ruuhensa pois, veden valtaan. Mahomötti kysyi: miksi hän niin teki eikö edes toivonutkaan saaresta palaavansa. Huurni ei sanonut tarvittavan kahta ruuhta palatessa. Sitten voitti ja tappoi Mahomötin saareen, ja lähti sen ruuhella pois. Mahomötin kumppanit ihastuivat, kuin rannalta näkivät ruuhen tulevan ja tunsivat sen, mutta tulipa lähemmälle, kas kylläpä nousi toinen meno, kun Huurni olikin ruuhessa.

Sama sankari kyllääntyi puolisonsa, vaikka se oli nuori ja kaunis, ja rupesi piikaa hyväilemään. Tämän kun teki mieli menettää emäntäänsä, päästäksensä itse asiaan, viekotteli hänen luhtiin, johon jo edelläpäin oli laittanut talon pulskeimman trenkin elikkä satuloitsian, Pertteli-nimisen; salpasi salaa oven ja meni kantelemaan Huurille, kun se tuli kotio, emännän muka muita pitävän. Huurni vihoissansa pani luhdin palamaan, ja poltti siinä elävältä sekä viattoman vaimonsa että parhaan palveliansa. Liekö hän ollut tietämätöin piijan kavaluudesta, vai tekivätkö molemmat yksissä neuvoni tämän tuhotyän?

– toiset sanovat sitä toiset tätä; mutta kauhea hän kumminkin oli kaikista ja kauvas kuului valitus vaan ei kukaan rohjennut kajota häneen, joka niin rikas ja voimallinen oli. Kuitenkin ”on herra herroillakin”: Huurnin poltetun vaimo-vainajan sukulaiset saivat asian Paavin korville ja se otti häneltä sielun autuuden, eikä luvannut syntiä anteeksi ennen kun hän oli rakentanut kolme kivi-kirkkoa ja käynyt paljain polvin niiden välit.

Mitäs tästä: Huurni teki Halikon kirkon, Salon kirkon ja Perttelin kirkon, ja lähti konttaamaan; mutta ennenkun pääsi Perttelin kirkolle, kuluivat polvet jo niin, että hän vaipui ja kuoli Lustojan ahteelle – syntisenä vielä. Hän pujetettiin sitten säkkiin ja tuhkaan, ja haudattiin.” Tähän tarinaan olen muualta lainnannut ”Mahomötin” nimen. Se vanha Uskelainen, joka minulle jutteli Huurnin voitollista saariretkeä, ei tietänyt hänen vastustajansa nimeä; sanoi sen vaan ”kauhian väkeväksi mieheksi.”

Nyt muistin Kauvatsalla (Huittisten kappelissa) juosneen jutun Kurjesta, jossa hänen vastustajansa kutsutaan Mahomötiksi. Tämän nimen arvelin alkuperäisesti kuuluneen Huurnin tarinaan, koska Vesilahdessa tiedetään Kurjen vastustajalla olleen nimenä Potko, ja koska Kauvatsalaisten Kurki juur niinkuin Uskelaisten Huurni potkasi saaresta oman venheensä, mutta Vesilahden Kurki potkasi vastustajansa venheen.
"





Juha Vuorela

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Kolme tynnyriä ruista



Juuri silloin, kun luulee olevansa lopullisesti eksynyt, onkin usein perillä.

Kun on Suomen lisäksi asunut viidessä maassa ja juuret kotimaassakin kiemurtelevat maan melkein jokaisessa läänissä, on joskus vaikea mieltää mistä on kotoisin tai minne kuuluu.  Hajonta vain on liian suurta.  
Koti Hattulassa
 
Kun lapset olivat pieniä, asuimme Helsingissä ja halusimme löytää kesäpaikan, jossa he saisivat mielensä mukaan juosta, huutaa ja myllätä. Haitaksi ei olisi sekään, jos äiti pääsisi helposti sieneen, isä saisi kerätä navetan täyteen moottoripyöränromuja, lapset oppisivat erottamaan harakan variksesta ja maistaisivat kerran elämässään ketunleipää. 


Pitkän etsimisen jälkeen kuulimme rauhallisella paikalla sijaitsevasta melkein 100-vuotiaasta maalaistalosta, joka oli jo vuosikausia ollut tyhjillään. Oli talvi ja revohkamme kahlasi talolle. Matka syvässä lumessa oli vaivalloinen. Parempaa ei ollut odotettavissa perillä. Keltaisen talon terassi oli romahtanut, ovi repsotti auki.  Astelimme sisään. Asumattomuuden tuoksua, hiirenkakkaa, paljon huoneita, revenneet tapetit ja keinuvat lattiat.
Tämä oli tässä, sanoin miehelleni. Lähdetään.  
Hän ei vastannut, repäisi yhtä tapetin kulmaa ja löysi alta hienon hirsiseinän.
Tämä otetaan, hän sanoi.

Keskustelustamme on 16 vuotta aikaa. Keltainen talo on nyt ainut kotimme Suomessa, sen lattiat eivät enää notku ja olen saanut kauniit siniset astiakaapit. Lapset ovat maailmalla, mutta edelleen keltainen talo on heille niin tärkeä paikka, ettemme kuulemma ikinä saa myydä sitä.  Minustakin se tuntui aina kodilta, mutta jos rehellisiä ollaan - yksi asia minua talossa häiritsi. Talo sijaitsi Hattulassa ja Hattula oli, no, vieras paikka. Minulla ei ollut sinne minkäänlaisia siteitä. Olisin ollut enemmän kotonani Kerimäellä, Joroisilla, Viipurissa, Antreassa, Alavieskassa – niin monessa muussa paikassa enemmän kuin Hattulassa.

Sitten sukututkimuksessa tuli eteen hetki, kun aloin etsiä Joroisilla asuvalle esi-isälleni suutari, lampuoti Simon Simonsson Raskille (s.1767) vanhempia. Tein innoittuneen harharetken Sysmään ja ruotusotilas Simon Mattson Raskiin ja hänen jälkeläisiinsä, kunnes oli pakko palata nöyränä tyttönä  samoja jälkiä takaisin. Erinäisten sattumien, SukuForumin keskustelupalstan ja aina avuliaiden kokeneimpien sukututkijoiden avulla pääsin lopulta oikeille jäljille. Simon Simonssonin isä löytyi. Kävi tuuri, koska Simonin isä ei alun perin ollut sukunimeltään Rask vaan Tallgren, eikä paikka ollut lähelläkään Savoa.
Simonin isä, rakuuna Simon Henricsson Tallgren (s.1738) oli suureksi yllätyksekseni ja ilokseni syntynyt Luolajan Kanungissa, Hattulassa. Kilometrien päässä keltaisesta talostamme, mutta kuitenkin samassa pitäjässä.  
Juuret. Ja vielä Hattulassa.

Vielä 1760-luvulla Simon Henricsson esiintyy Tallgrenina, mutta jo Simon-pojan syntyessä Hattulan Rahkoilassa, Rekolan talossa 1767 oli perheen sukunimeksi perheenisän rakuunanuran myötä muuttunut Raskiksi. Simonin veli Anders syntyi 1781 hänkin Hattulassa, Hurttalan Amundissa.
Myöhemmin molemmat veljekset muuttivat Hattulasta Joroisiin.   

Kesällä löysin kirjan, joka on aarreaitta kaikille Hattulasta kiinnostuneille. Eero Mäntylän (1975) Hattulan historia on vaivalla ja pieteetillä koottu yli 800-sivuinen teos, joka käy läpi paikkakunnan historiaa lähes talo talolta. Mäntylällä on ollut silmää niin suurille linjoille kuin pienille eloisille yksityiskohdillekin. Yksi esi-isistäni, Kalvolan Heinussa asunut Puhkan talon isäntä Yrjö Matinpoika heräsi mielessäni aivan uudella tavalla eloon lukiessani hänen tammikuisesta Turun matkastaan vuonna 1641. Tuolta vuodelta säilyneet pikkutulliluettelot kertovat Yrjö Matinpojan vieneen markkinoille myytäväksi kolme tynnyrillistä ruista.

Mikä kurkistus menneisyyteen!

Toivoin heti, että Yrjö sai rukiinsa myytyä hyvään hintaan ja että hän myös älysi ostaa kotiväelle tuliaisia, lapsille nokareen jotain makeaa ja vaimolle vaikka kauniin huivin. Hämeen Härkätiellä matkanneen Yrjö Matinpojan edesottamukset eivät suinkaan olleet ainut asia, joka tuotti minulle suurta hupia. Nautin myös perheeni epäuskoisista ilmeistä, kun he tajusivat minun ahmivan tätä - heistä kovin ikävän näköistä - tiiliskiveä suuresti nautiskellen. Mieleni teki sanoa pojilleni, että perässä tulette, mutta annoin olla.  Saavat sitten aikanaan itse yllättyä, miten kummalliset asiat ehtivät yhden elämän aikana muuttua merkityksellisiksi.

Niin kuin vaikka kolme tynnyriä ruista.

Olen asettunut entistä tukevammin ja pysyvämmin keltaiseen taloomme. Siinä ei häiritse (monien isännän keräämien moottorinraatojen lisäksi) enää kovinkaan moni asia. Olen saanut lahjan; olen huomaamattani ja tahtomattani päätynyt juurilleni. Aina ajaessani taloltamme Hämeenlinnaan ohitan kaksi kirkkoa. Isoisäni isän isoisä Simon Rask syntyi Rahkoilassa, heti Hattulan uuden kirkon pohjoispuolella. Hänen Anders-veljensä jo hävinneessä Amundin talossa, joka sijaitsi Hattulan vanhan kirkon vieressä kirkkomaan pohjoispuolella. 


Hattulan Pyhän ristin kirkko
 
Aina kirkkojen kohdalla huomaan hymyileväni. Ilmiselvästikään perheeni ei enää viitsi kysyä syytä virneeseeni. Kai he ovat jo tottuneet, että äiti elää elämää, jossa kulkee mukana ihmisiä menneiltä vuosisadoilta.