maanantai 7. toukokuuta 2012

”Onko sukuani tutkittu…”


...ja jos ei, niin miksi ei?” Kysymyksen loppuosa jää soittajalta useimmiten lausumatta, mutta joskus tuntuu, että sukututkimusta jäljittävä henkilö on ihmeissään tai jopa loukkaantunut, jos oletettua X:n sukukirjaa ei Seuran kirjaston kokoelmassa ole. Miksi ei ole? Eikö ole tutkittu? Yhtä kauhistaa ajatus tuntemattomasta sukututkijasta tutkimassa tai hutkimassa, toinen odottaa palavasti, että joku tulisi ja tutkisi.

Vastaajana kiemurtelen ja käytän paljonkin aikaa kertoakseni, miksi yksinkertaiseen ”onko tutkittu?” -kysymykseen on tyhjentävästi vaikea vastata. Sukututkimuksen tuloksia ei aina julkaista muhkeana X:n sukukirjana, jossa itse kunkin sukulaiset lymyäisivät sievässä järjestyksessä odottelemassa, että heistä kiinnostuttaisiin. Kirjastomme kokoelma ei ole täydellinen, vaikka siihen suomalaisen julkaistun sukututkimuksen osalta pyritäänkin. Valtaosa aineistosta on saatu lahjoituksena, eikä tämä kirjasto ole kaikille sukututkijoille tuttu. Toisaalta meillä on kokoelmassamme myös sukuselvityksiä, joita ei muilla ole.

Sukututkimuksia on niin monenlaisia. Niin kuin sukuja ja sukunimiäkin. Joskus sukukirjan lähtökohta on talo tai esi-isä, josta kysyjä ei ole kuullutkaan. Tai kylä tai pitäjä – kyläkirja voi olla sukukirja. Ja artikkeli kotiseutuyhdistyksen vuosikirjassa sukuselvitys. Esipolvitauluja voi löytyä elämäkerroista. Sukututkimus voi olla arkistoon luovutettu käsikirjoitus – muistanpa Svante Dahlströmin ”lakanat” Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmassa. Ne sukutaulut olivat todellakin lakanan kokoisia.

Jos X:n sukukirja löytyykin meiltä etsijän iloksi, voi ilmetä, että se käsittelee väärää X:n sukua. Kuinkahan monta Heikkilän tai Lindgrenin sukukirjaa on olemassa? Joskus taas kirjan sisältöä on rajattu niin, että kysyjän oma sukuhaara puuttuu. Tai jos sopiva kirja löytyy, hän joutuu huomaamaan, ettei siinä ole omista sukulaisista kerrottu enempää kuin on kerrottu. Tässäkö oli kaikki? Joskus puhutaan ”tutkituista suvuista”, mutta sukututkimus on harvoin tyhjiin ammennettu, kun se on yksien kansien välissä.

”Että onko siis tutkittu?”

Ääni puhelimessa alkaa kiristyä, ja on aika antaa muutamia käytännön ohjeita. Suomen Sukututkimusseuran kirjastotietokanta on kotisivuillamme vapaasti selattavissa. Kannattaa kokeilla hakua suvun tai talon nimellä. Tai pelkällä pitäjällä tai perinteisellä maakunnalla. Vanhempi osa tietokantaa on hyvin kevyesti asia- ja avainsanoitettu, siksi vapaatekstihakua suositellaan. Hakuohjeiden nikseihin kannattaa tutustua.

Vanhempi, eli vuoteen 1991 mennessä ilmestynyt Suomessa julkaistu sukututkimuskirjallisuus (sekä osa ulkomaistakin) on artikkelit mukaan lukien analysoitu Sukuhakemisto–bibliografiaan niin, että mukana on sukunimi tai talon nimi, joka esiintyy tutkimuksessa vähintään kolmessa sukupolvessa. Sukuhakemistoa ei ole netissä mutta se on monessa kirjastossa ja arkistossa. Jatkoa sille ei toistaiseksi ole saatu, mutta hakemisto on edelleen käyttökelpoinen – jokaista sukututkimuksen klassikkoa tai kokoomateosta ei tarvitse selata erikseen.

Sukukirjoja kannattaa hakea myös yliopistokirjastojen Linda–tietokannasta, jossa on mukana Kansalliskirjastoon ja muihin vapaakappalekirjastoihin tulleita kirjoja ja mm. arkistolaitoksen ja Varastokirjaston kokoelmat. Jäsensivuillamme on Suomen Sukututkimusseuran vuosikirjan ja Genoksen artikkeleita ja hakemistoja. Artikkeleita on uudemmasta päästä luetteloitu myös Arto-tietokantaan, jossa on edellisten lisäksi mukana viitteitä Sukutiedon, Sukuviestin ja joidenkin paikallisten sukututkimusyhdistysten lehtien ja julkaisusarjojen artikkeleihin. Monilla paikallisyhdistyksillä on kotisivuillaan kirjastoluetteloita tai hakemistoja omiin julkaisuihin. Toimivilla sukuseuroilla on kotisivuja, joiden kautta voi saada tietoa sekä suvusta että suvun julkaisuista.

Yleisten kirjastojen aineistotietokantoihin ja kotiseutukokoelmiin kannattaa perehtyä. Kirjastot.fi-sivusto on tässä hyvä apu. Frank-monihaku paikantaa aineistoja monesta kirjastosta yhtä aikaa. Sukututkijoiden, sukujen ja sukuseurojen arkistoja voi hakea Arkistolaitoksen VAKKA-tietokannasta, Valtakunnallisesta yksityisarkistorekisteristä ja arkistojen omista luetteloista.

Alueellisten suku- ja kotiseututoimijoiden sivut (esimerkiksi Eteläpohjalaiset Juuret), keskustelupalstat, sukututkimustapahtumat, wikit, blogit ja Facebook levittävät tietoa tehdystä tutkimuksesta. Puhumatta yksittäisten, aktiivisten sukututkijoiden kotisivuista… Niin, tulikohan sitä vastausta?

---

Kirjoitus on julkaistu Sukutieto-lehdessä 4/2011, linkit on lisätty blogia varten. Kuvan on ottanut Pirjo Dahlbom.

2 kommenttia:

  1. Moneenko sukuun ihminen kuuluu? Tavallinen Matti Virtanen ajattelee usein kuuluvansa vain Virtasten sukuun. Tarkemmin ajateltuna hän saattaa ehkä ajatella kuuluvansa vielä vanhempiensa sukuihin. Siihenhän se sitten yleensä jääkin. Kun tekee sukututkimusta taaksepäin ja löytää uusia esipolvia saa itselleen samalla uusia sukuja. Mitään rajaa niillä ei sitten oikeastaan olekaan. Pian alkavat kokonaisten pitäjien ja maakuntien suvut kiinnostamaan.

    Varsinkin ulkomailla on tutkijoita, jotka tutkivat vain yhtä sukunimeä. On jopa yhden sukunimen tutkijoiden yhdistyksiä. Mitähän iloa siitäkin on. Aivan sama olisi kuin tutkisi pelkkää yhtä etunimeä. Ellei nimi ole aivan poikkeuksellinen, ei se tavallisesti sinällään kerro paljoakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, tutkittavat eivät kesken lopu - matemaattinen ajattelu on terveellistä.

      Mutta kyllä sukuseuroilla on oma paikkansa ja tehtävänsä, vaikka yksilö näin tekisikin valintoja ja rajauksia - harvan kapasiteetti riittää kovin monessa sukuyhdistyksessä toimimiseen, vaikka esipolviansa tutkisikin laajasti ja perusteellisesti. Yhteiset(tai ainakin mahdollisesti yhteiset)juuret kiinnostavat - Suomen Virtasten sukuseuralla ei tästä syystä oikein ole tilausta;) Täytyy muistaa,että suuri osa sukukirjoista on sukuseurojen julkaisemia.

      Poista