perjantai 17. marraskuuta 2017

Rokottaja

Maamme ensimmäinen rokotus tai kuten sitä tuolloin kutsuttiin, vaccinaatio annettiin 1802. Tuolloin oli kulunut ainoastaan neljä vuotta siitä, kun englantilainen lääkäri Edward Jenner oli julkistanut tutkimuksensa isorokon ehkäisystä lehmärokkoviruksen avulla. 1800-luvun alussa jopa joka kymmenes kuolemantapaus johtui isorokosta, joten rokotusten aloittaminen pelasti runsaasti ihmishenkiä liian varhaiselta poismenolta.

Suomen Talousseura otti aluksi ohjat käsiinsä ja sen aloitteesta lukkarit velvoitettiin rokottajiksi. Myöhemmin aatelisarvon lääketieteellisistä ansiostaan saanut Johan Agapetus Törngrenistä tuli maamme ensimmäinen julkinen rokottaja vuosiksi 1804-1808. Vähitellen näitä rokottajia alkoi tulla enemmän ja enemmän. Yksi heistä oli Raisiosta Pöytyälle muuttanut Johan Viktor Blomberg (s. 1826). Hän oli kiertävän muurarikisällin, Johan Blombergin  poika, jonka syntymä on merkitty sekä Tenholan että Turun kastettujen luetteloihin. Hänen vanhempansa asuivat periaatteessa Turussa, mutta kiersivät työn perässä. Äiti Fredrika Gallen isän ammatti oli muuten klarinetinsoittaja.
Johan Viktor oli ensin naimisissa erään Gustava Sundgrenin kanssa. Puoliso kuitenkin menehtyi 1850-luvun puolivälissä Kaarinassa. Rokottajamme löysi uuden puolison Kuusistolta.

Puutarhamestari Holmbergin tytär Emelie Margareta oli miestään nelisen vuotta vanhempi. He asuivat ensin Piikkiössä, jossa perheen kaksi vanhinta lasta syntyivät. Seuraavan vuosikymmenen alussa he muuttivat Raisioon, Pappilan rusthollin maille. Sieltä tie vei lopulta Pöytyälle, jossa rokottaja Blomberg on merkitty ensiksi rippikirjan loppuun ns. lisälehdille. Vuosina 1878-1887 pidetyn rippikirjan mukaan perhe asui Hypöisten kylässä, joka myöhemmin siirrettiin Auraan kuuluvaksi. Tässä vaiheessa kotona asui enää poika Oskar Emil Rafael ja isä Johan Viktor mainitaan itsellisenä. Rokottajan tehtävät olivat taakse jäänyttä elämää. Poika Oskari kävi ”skrifskolania” Turussa vuodesta 1879 lähtien muuttaen sitten kaupunkiin pysyvästi 1887.

Rokottaja Blomberg oli kuollut jo 1882. ”Rokottajan leski-rouva” Emilia Holmberg, kuten häntä rippikirjassa tituleerataan, kuoli uuden vuosisadan alussa, toukokuussa 1901. Hän asui Hypöisten kylässä koko loppuelämänsä. Pöytyän kirkkoherroilla tai kappalaisilla on ollut pientä haastetta Blombergien pariskunnan kirjaamisessa em. rippikirjoihin. Milloin olivat syntymäajat vaihtaneet paikkaa, milloin taas syntymäpaikat. Vielä vuosien 1900-1909 rippikirjassa Emilian syntymäpaikaksi on ensin merkitty Tenhola, joka sitten on viivattu yli ja tilalle kirjoitettu Piikkiö.

Vaikka Holmberg syntyi Kuusistossa, on Piikkiö relevantti merkintä. Kuusisto oli nimittäin vuosina 1653-1863 ja uudestaan 1885-1914 Piikkiön kappeliseurakuntana. Varsinais-Suomessa on monilla kirkkoherroilla ollut tapana merkintä uudessa asuinpitäjässä syntymäpaikaksi nimenomaan ns. emäseurakunta, jos henkilö on syntynyt kappeliseurakunnan puolella. Tämän huomioinen auttaa usein sukututkijaa löytämään helpommin tietyn ihmisen syntymäkodin.


Juha Vuorela
Tarina on aiemmin julkaistu Auranmaan Viikkolehdessä

maanantai 15. toukokuuta 2017

Miten otat yhteyttä DNA-sukulaisiin?

Hallituksen ääni - Marja Pirttivaara

Geneettinen sukututkimus on poikkeuksellisen yhteisöllinen harrastus. Kaiken A ja O on aktiivinen yhteistyö, vertailu, tietojen vaihtaminen ja yhdessä selvittäminen. Mutta miten ottaa yhteys uppo-outoihin ihmisiin ja aloittaa heidän kanssaan sukututkimusyhteistyö?

Ensinnäkin, ennen yhteydenottoa tee "kotityöt", mieti mitä tiedät suvustasi ja mitä haluat tietää. Tavoitteenasi voi olla esimerkiksi tehdyn sukututkimuksen tarkistaminen ja laajentaminen, sukuseuran historiikin kirjoitaminen tai vaikkapa kadonneen tai karanneen esi-isän löytäminen. Tai haluat tutustua uusiin sukulaisiin, saada uusia ystäviä ja oppia uusia asioita.

Geneettisessä sukututkimuksessa testien perusteella löytyneisiin uusiin sukulaisiin otetaan yleensä yhteyttä sähköpostilla.
Vinkkejä:
  1. Kirjoita henkilökohtainen ja ystävällinen viesti, sellainen, jonka itse haluaisit saada. Tervehdi vastaanottajaa viestin alussa nimeltä, vaikkapa "Hi Martha". Laita jo otsikkoon napakka viittaus DNA-sukututkimukseen. Älä lähetä massaviestejä.
  2. Esittele itsesi - tai testattu henkilö, josta on kyse - lyhyesti. Mainitse myös, kenen kanssa olet "match" ja mistä testistä on kyse (Y-DNA, mtDNA, Family Finder, 23andMe jne). Monet harrastajat hallinnoivat useiden sukulaisten testituloksia. "Ollaan sukua, mitähän kautta" ei yleensä riitä.
  3. Mieti, millä kielellä kirjoitat viestisi. Jos et ole varma vastaanottajan kielestä, voit kirjoittaa viestin kahdella kielellä, suomeksi ja vaikka englanniksi tai ruotsiksi. Yhteisen kielen puuttumista ei kannata pelätä. Esimerkiksi englanti-venäjä sukututkimuskeskustelu sujuu oikein rattoisasti. Älä kuitenkaan tee kirjoittamastasi tekstistä Google Translate -konekäännöstä, jätä konekäännöksen käyttö lukijan tehtäväksi.
  4. Kerro, mitä itse päättelet sukulaisuudesta, mitä kautta voisitte olla sukua. Kirjoita kohteliaasti ja selkeästi. Esitä asiasi johdonmukaisesti ja lyhyesti. Jo parin sivun sukupuu (pdf) viestin liitteenä voi saada ihmeitä aikaan. Laita itsestäsi tietoa MyFTDNA-sivuillesi, esimerkiksi vanhimman tunnetun isälinjaisen esi-isäsi ja äitilinjaisen esiäitisi nimi ja paikkakunta sekä sukupuutietoa ja suvun sukunimiä.
  5. Jos etsit adoptoidun henkilön biologisia vanhempia - tai vaikka huomaat epäselvyyksiä sukuseuran isälinjoissa, ole hienotunteinen. Kaikki ihmiset eivät ole valmiita keskustelemaan suvun salaisuuksista ainakaan ihan ensimmäisessä viesteissä.
  6. Tarkista aina sekä antamasi että saamasi tiedot historiallisista lähteistä. Kirjaa itsellesi, kenen kanssa olet yhteydessä ja mitä saat selville. Pidä sukupuusi ja lähdeluettelo ajantasalla. Ole tarkkana tulkintojen kanssa.
  7. Valmistaudu siihen, että geneettinen sukututkimus voi tuoda yllätyksiä. Muista yksityisyys ja etiikka.
  8. Opiskele jatkuvasti, se kannattaa. Liity Suomi DNA projektiin, ja Suomi DNA Facebook-ryhmään, tapaat siellä DNA-sukulaisia. 
Yhdysvaltalainen geneettisen sukututkimuksen konkari Roberta Estes antaa blogissaan "Tips and Tricks for Contact Success" ja "Saying Hello in the DNA World" hyviä vinkkejä, miten saada yhteys etäserkkuihin. Myös Melvin J Collierin blogi 20 Do's and Don'ts in DNA on hyödyllistä luettavaa.
 
Marja Pirttivaara

Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen

Kuva: "Pikkupoika kirjoittaa kirjoituskoneella", kuvaaja Väinö Kannisto, 1950, Helsingin Kaupunginmuseo (CC BY 4.0)

torstai 23. maaliskuuta 2017

Tarinoiden kertoja

Kiskon Lapin kylän koululaisia 1910-luvulla
Aloittaessani esivanhempieni selvittämistä joskus 1980-luvun loppupuolella lähdin liikenteeseen helpointa tietä. Kokosin suuren määrän henkilöiden nimiä, paikkakuntia ja vuosilukuja. Näitä koostin tietokoneen avustuksella sukutaulustoiksi ja olin erittäin tyytyväinen, kun tulosteideni sivumäärä nousi jatkuvasti.  Rippikirjoista katsoin pikaisesti nuo em. tiedot ja jätin tyystin huomioimatta sivujen oikeassa laidassa näkyneet ”pienet präntit”. Ajattelin palaavani niihin sitten joskus.
Vähitellen aloin kuitenkin ihmetellä, mitä hyötyä näistä loputtomista luetteloista oikein oli. Tiesin, että eräs esi-isäni oli ollut Karjalohjalla seppänä ja toinen samoihin aikoihin klarinetin soittajana sotaväessä. Yksi esiäitini kuoli vain 27 vuoden iässä, kun taas toinen oli kuollessaan 89 -vuotias. Tähän faktat loppuivatkin eikä minulla ollut mitään käsitystä näiden henkilöiden arkipäivän elämästä. Luetteloni eivät myöskään olleet ulkopuolisten nähden kovin mielenkiintoisia. Toki on mukavaa tietää edes esivanhempiensa nimet, mutta loppujen lopuksi se ei ole kovin tärkeä asia. En osannut kertoa heidän arkisesta elämästään mitään.

Löysin sitten itseni lukemasta jatkuvasti erilaisia pitäjähistoriikkeja, elämänkertoja, Suomen historiasta kertovia kirjoja ja ylipäätänsä kaikkea menneisyyteemme liittyvää. Olin tätä tosin tehnyt aina ennenkin, mutta nyt näkökulmani muuttui. Aloin pohtia, mitä kaikkea sodat, katovuodet, "kreivin ajat" ja muut historian käännekohdat ovat tarkoittaneet omille sukulaisilleni. Samoin muistin nuo rippikirjojen sivuhuomautukset, joissa kirkkoherra on luterilaisella huolellisuudella muistanut mainita erityisesti ihmisten epäonnistumiset seurakunnan silmissä. Muutaman rivin ja jopa sanan lakoniset kommentit saattoivat avata kokonaisia Pandoran -lippaita, joiden sisään oli kätketty inhimillisen elämän koko kirjo.

Tätä kautta sain laajennettua omaa näkemystäni koko sukututkimuksesta ja vajaat viisitoista vuotta sitten lähdin ensimmäisen kerran kirjoittamaan hieman laajempia tarinoita sukulaisteni elämästä. Näiden proosatekstieni pohja perustuu tiukasti faktoihin, mutta olen pyrkinyt elävöittämään niitä ottamalla huomioon kulloinkin vallinneet olosuhteet.

Onko tarinoiden kirjoittaminen tutkittujen henkilöiden ympärille sitten helppoa? Omasta mielestäni on, kun taas eräät tuttavani ovat arvelleet tekstieni vaativan mahdottoman suuria työmääriä. Helppouden takana onkin ollut lujasti töitä, mutta ei suinkaan sukututkimusta. Tärkeintä on ollut lukeminen. On mahdotonta kirjoittaa itse ellei ensin ole lukenut runsaasti. Suora kopioiminen toisen tekstistä ei luonnollisesti tule kysymykseen, vaan lukemisen tarkoituksena on antaa ymmärrystä ja rohkeutta oman tekstin tuottamiseen. Olen huomannut pikkuhiljaa, miten artikkeli on parasta rakentaa. Jos aloitan sen yksityiskohdilla, on näitä detaljeja viljeltävä jatkossakin. Kun taas käsittelen laajempaa kaarta, voin unohtaa syntymäpäivät ja vuodet, sillä niillä ei ole tällöin merkitystä. Oleellisinta on pitää lukija tarinan ytimessä ja kehittää jonkinlaista kaarta, jossa on sekä alku että loppu.

Sukututkijan on oikeastaan melko helppoa kirjoittaa henkilöhistoriikkia tai laajempaa kuvausta. Hänellä on varsinaisen tutkimustyön jäljiltä käsissään runsaasti nippelitietoa, joka sitten vain tarvitsee yhdistää esimerkiksi historiikkiteoksista opittuihin laajempiin kokonaisuuksiin. Luovuus astuu kuvaan siinä, kun miettii mistä näkökulmasta tekstin kulloinkin tekee.

Voin tarkastella henkilöä hänen työelämänsä kautta tai miettiä suurilapsisen perheen äidin loputtomia velvollisuuksia. Elämän loppupuolella saatan tutustua erilaisiin kansanuskomuksiin sairauksien parantamisessa ja viime hetkien tullessa kirjoitan juttuni pitäjän omaleimaisista hautajaistavoista. Ei sovi myöskään unohtaa jonkun esivanhemman serkkujen muodostamaa sukupiiriä. Serkkujoukosta voit löytää vanhan ajan sääty-yhteiskunnan kaikki tasot. Opiskelun, työteliäisyyden, avioliittojen tai onnenpotkujen kautta jotkut ovat edenneet elämässään alkulähtökohdistaan pitkälle. Jotkut toiset ovat eri syistä joutuneet tai halunneet jäädä samoille sijoilleen tai astuneet elämän sivupoluille. Näitä pohtiessa lähtee ajatus lentoon kuin itsestään.

Jos kirjoittamisen aloittaminen tuntuu silti kovin vaikealta, pyri kuvittelemaan itsesi samaan tilanteeseen. Arvioi, miten sinä olisit toiminut, kun viidestä ensimmäisestä perheesi lapsesta neljä kuolee lavantautiin tai "rupuliin". Mieti, mistä kaikesta hankkisit elantosi, jos omistaisit suurin piirtein vain sen, mitä olet pukenut päällesi. Täysin samalla tavalla voit kuvitella oman perheesi 1880-luvun säätyläisperheen ruokapöytään syömään päivällistä. Olisiko isäntä lukenut ruokarukouksen, olisivatko lapset temmeltäneet ruoka suussa ympäri salia vai olisiko ankara kasvatus pitänyt heidät tiukasti korkeaselkäisissä tuoleissa. Voit kirjoittaa ymmärryksellä laitapuolen kulkijoista tai tuomita heidät omien moraalikäsityksiesi mukaisesti. Toisaalta meidän aikamme moraalikäsitykset ja oikeudentaju eroavat melkoisesti siitä, mitä se oli maassamme vaikkapa 200 vuotta sitten. Onkin hyvä käsitellä tätä näkökohtaa siten, että lukijasi ymmärtää mikä on sinun tulkintaasi ja mitä todellisuudessa tapahtui. Kumpikaan käsittelytapa ei ole väärä, mutta lukijaa kohtaan pitää olla reilu. Fiktion kirjoittamiseen pätevät eri säännöt, mutta niiden pohtiminen ei ehkä kuulu Sukutietolehden aihepiireihin.

Anna mielikuvituksesi lentää ja lue kirjoittamasi tarinat läpi päivää paria myöhemmin. Tuolloin voit vetää punakynällä yli pahimmat ylilyönnit, mutta älä missään tapauksessa ole liian ankara itsellesi. Lukijalla olisi mahdottoman tylsää, mikäli kaikki kirjat, artikkelit ja lehtijutut olisivat samanlaisia. Ole oma itsesi kirjoittaessasi, sillä on juuri sinä olet oikea henkilö kertomaan tarinasi. Tiedosta myös se tosiasia, että kukaan muu tässä maailmassa ei välttämättä tiedä käsittelemästäsi asiasta yhtään mitään. Meille muille jokainen tarinasi on uusi kokemus ja osaamme varmasti arvostaa vaivannäköäsi. Omista tutkimuskohteista kirjoittaminen on mitä arvokkainta kulttuurityötä. Jokainen talteen merkitty sukutarina on meidän suomalaisten yhteistä perintöä, joka kertoo maamme menneisyydestä. Historia ei ole pelkästään kuninkaitten, kreivien, sotaherrojen ja pappien tekemää. Jokainen joskus elänyt ihminen on omalta osaltaan muokannut meidät siksi, mitä tällä hetkellä olemme ja edustamme.

Anna jutullesi kaikin mokomin luonteenpiirteesi, mutta pidä toisaalta huoli tekstin sujuvuudesta. Pidä virkkeet melko lyhyinä, tiivistä asia mahdollisimman kompaktiin muotoon ja käytä rikasta kieltämme monipuolisesti. Voit myös aivan hyvin kirjoittaa omaa murrettasi. Sillä saat kirjoitukseesi täysin uuden ulottuvuuden ja puhuttelet erityisesti kotiseutusi lukijoita. Netin kautta ja kirjastosta löydät opaskirjoja kieliopista, mutta älä turhaan takerru yksityiskohtiin. Oleellisinta on päästä kirjoittamisen alkuun. Tunnet varmasti sanonnan työ tekijäänsä opettaa.


Alussa kirjoittaminen voi tuntua hankalalta ja hitaalta, mutta mitä enemmän annat näppäimistösi tai kynäsi  sauhuta, sitä luontevammin tekstisi alkavat muodostua. Ei kirjoittaminen ole sen kummempaa kuin vaikka hölkkääminen; mitä useammin sitä harrastat, sitä helpommalta se tuntuu.