torstai 23. maaliskuuta 2017

Tarinoiden kertoja

Kiskon Lapin kylän koululaisia 1910-luvulla
Aloittaessani esivanhempieni selvittämistä joskus 1980-luvun loppupuolella lähdin liikenteeseen helpointa tietä. Kokosin suuren määrän henkilöiden nimiä, paikkakuntia ja vuosilukuja. Näitä koostin tietokoneen avustuksella sukutaulustoiksi ja olin erittäin tyytyväinen, kun tulosteideni sivumäärä nousi jatkuvasti.  Rippikirjoista katsoin pikaisesti nuo em. tiedot ja jätin tyystin huomioimatta sivujen oikeassa laidassa näkyneet ”pienet präntit”. Ajattelin palaavani niihin sitten joskus.
Vähitellen aloin kuitenkin ihmetellä, mitä hyötyä näistä loputtomista luetteloista oikein oli. Tiesin, että eräs esi-isäni oli ollut Karjalohjalla seppänä ja toinen samoihin aikoihin klarinetin soittajana sotaväessä. Yksi esiäitini kuoli vain 27 vuoden iässä, kun taas toinen oli kuollessaan 89 -vuotias. Tähän faktat loppuivatkin eikä minulla ollut mitään käsitystä näiden henkilöiden arkipäivän elämästä. Luetteloni eivät myöskään olleet ulkopuolisten nähden kovin mielenkiintoisia. Toki on mukavaa tietää edes esivanhempiensa nimet, mutta loppujen lopuksi se ei ole kovin tärkeä asia. En osannut kertoa heidän arkisesta elämästään mitään.

Löysin sitten itseni lukemasta jatkuvasti erilaisia pitäjähistoriikkeja, elämänkertoja, Suomen historiasta kertovia kirjoja ja ylipäätänsä kaikkea menneisyyteemme liittyvää. Olin tätä tosin tehnyt aina ennenkin, mutta nyt näkökulmani muuttui. Aloin pohtia, mitä kaikkea sodat, katovuodet, "kreivin ajat" ja muut historian käännekohdat ovat tarkoittaneet omille sukulaisilleni. Samoin muistin nuo rippikirjojen sivuhuomautukset, joissa kirkkoherra on luterilaisella huolellisuudella muistanut mainita erityisesti ihmisten epäonnistumiset seurakunnan silmissä. Muutaman rivin ja jopa sanan lakoniset kommentit saattoivat avata kokonaisia Pandoran -lippaita, joiden sisään oli kätketty inhimillisen elämän koko kirjo.

Tätä kautta sain laajennettua omaa näkemystäni koko sukututkimuksesta ja vajaat viisitoista vuotta sitten lähdin ensimmäisen kerran kirjoittamaan hieman laajempia tarinoita sukulaisteni elämästä. Näiden proosatekstieni pohja perustuu tiukasti faktoihin, mutta olen pyrkinyt elävöittämään niitä ottamalla huomioon kulloinkin vallinneet olosuhteet.

Onko tarinoiden kirjoittaminen tutkittujen henkilöiden ympärille sitten helppoa? Omasta mielestäni on, kun taas eräät tuttavani ovat arvelleet tekstieni vaativan mahdottoman suuria työmääriä. Helppouden takana onkin ollut lujasti töitä, mutta ei suinkaan sukututkimusta. Tärkeintä on ollut lukeminen. On mahdotonta kirjoittaa itse ellei ensin ole lukenut runsaasti. Suora kopioiminen toisen tekstistä ei luonnollisesti tule kysymykseen, vaan lukemisen tarkoituksena on antaa ymmärrystä ja rohkeutta oman tekstin tuottamiseen. Olen huomannut pikkuhiljaa, miten artikkeli on parasta rakentaa. Jos aloitan sen yksityiskohdilla, on näitä detaljeja viljeltävä jatkossakin. Kun taas käsittelen laajempaa kaarta, voin unohtaa syntymäpäivät ja vuodet, sillä niillä ei ole tällöin merkitystä. Oleellisinta on pitää lukija tarinan ytimessä ja kehittää jonkinlaista kaarta, jossa on sekä alku että loppu.

Sukututkijan on oikeastaan melko helppoa kirjoittaa henkilöhistoriikkia tai laajempaa kuvausta. Hänellä on varsinaisen tutkimustyön jäljiltä käsissään runsaasti nippelitietoa, joka sitten vain tarvitsee yhdistää esimerkiksi historiikkiteoksista opittuihin laajempiin kokonaisuuksiin. Luovuus astuu kuvaan siinä, kun miettii mistä näkökulmasta tekstin kulloinkin tekee.

Voin tarkastella henkilöä hänen työelämänsä kautta tai miettiä suurilapsisen perheen äidin loputtomia velvollisuuksia. Elämän loppupuolella saatan tutustua erilaisiin kansanuskomuksiin sairauksien parantamisessa ja viime hetkien tullessa kirjoitan juttuni pitäjän omaleimaisista hautajaistavoista. Ei sovi myöskään unohtaa jonkun esivanhemman serkkujen muodostamaa sukupiiriä. Serkkujoukosta voit löytää vanhan ajan sääty-yhteiskunnan kaikki tasot. Opiskelun, työteliäisyyden, avioliittojen tai onnenpotkujen kautta jotkut ovat edenneet elämässään alkulähtökohdistaan pitkälle. Jotkut toiset ovat eri syistä joutuneet tai halunneet jäädä samoille sijoilleen tai astuneet elämän sivupoluille. Näitä pohtiessa lähtee ajatus lentoon kuin itsestään.

Jos kirjoittamisen aloittaminen tuntuu silti kovin vaikealta, pyri kuvittelemaan itsesi samaan tilanteeseen. Arvioi, miten sinä olisit toiminut, kun viidestä ensimmäisestä perheesi lapsesta neljä kuolee lavantautiin tai "rupuliin". Mieti, mistä kaikesta hankkisit elantosi, jos omistaisit suurin piirtein vain sen, mitä olet pukenut päällesi. Täysin samalla tavalla voit kuvitella oman perheesi 1880-luvun säätyläisperheen ruokapöytään syömään päivällistä. Olisiko isäntä lukenut ruokarukouksen, olisivatko lapset temmeltäneet ruoka suussa ympäri salia vai olisiko ankara kasvatus pitänyt heidät tiukasti korkeaselkäisissä tuoleissa. Voit kirjoittaa ymmärryksellä laitapuolen kulkijoista tai tuomita heidät omien moraalikäsityksiesi mukaisesti. Toisaalta meidän aikamme moraalikäsitykset ja oikeudentaju eroavat melkoisesti siitä, mitä se oli maassamme vaikkapa 200 vuotta sitten. Onkin hyvä käsitellä tätä näkökohtaa siten, että lukijasi ymmärtää mikä on sinun tulkintaasi ja mitä todellisuudessa tapahtui. Kumpikaan käsittelytapa ei ole väärä, mutta lukijaa kohtaan pitää olla reilu. Fiktion kirjoittamiseen pätevät eri säännöt, mutta niiden pohtiminen ei ehkä kuulu Sukutietolehden aihepiireihin.

Anna mielikuvituksesi lentää ja lue kirjoittamasi tarinat läpi päivää paria myöhemmin. Tuolloin voit vetää punakynällä yli pahimmat ylilyönnit, mutta älä missään tapauksessa ole liian ankara itsellesi. Lukijalla olisi mahdottoman tylsää, mikäli kaikki kirjat, artikkelit ja lehtijutut olisivat samanlaisia. Ole oma itsesi kirjoittaessasi, sillä on juuri sinä olet oikea henkilö kertomaan tarinasi. Tiedosta myös se tosiasia, että kukaan muu tässä maailmassa ei välttämättä tiedä käsittelemästäsi asiasta yhtään mitään. Meille muille jokainen tarinasi on uusi kokemus ja osaamme varmasti arvostaa vaivannäköäsi. Omista tutkimuskohteista kirjoittaminen on mitä arvokkainta kulttuurityötä. Jokainen talteen merkitty sukutarina on meidän suomalaisten yhteistä perintöä, joka kertoo maamme menneisyydestä. Historia ei ole pelkästään kuninkaitten, kreivien, sotaherrojen ja pappien tekemää. Jokainen joskus elänyt ihminen on omalta osaltaan muokannut meidät siksi, mitä tällä hetkellä olemme ja edustamme.

Anna jutullesi kaikin mokomin luonteenpiirteesi, mutta pidä toisaalta huoli tekstin sujuvuudesta. Pidä virkkeet melko lyhyinä, tiivistä asia mahdollisimman kompaktiin muotoon ja käytä rikasta kieltämme monipuolisesti. Voit myös aivan hyvin kirjoittaa omaa murrettasi. Sillä saat kirjoitukseesi täysin uuden ulottuvuuden ja puhuttelet erityisesti kotiseutusi lukijoita. Netin kautta ja kirjastosta löydät opaskirjoja kieliopista, mutta älä turhaan takerru yksityiskohtiin. Oleellisinta on päästä kirjoittamisen alkuun. Tunnet varmasti sanonnan työ tekijäänsä opettaa.


Alussa kirjoittaminen voi tuntua hankalalta ja hitaalta, mutta mitä enemmän annat näppäimistösi tai kynäsi  sauhuta, sitä luontevammin tekstisi alkavat muodostua. Ei kirjoittaminen ole sen kummempaa kuin vaikka hölkkääminen; mitä useammin sitä harrastat, sitä helpommalta se tuntuu.

maanantai 27. helmikuuta 2017

Parikkalalaiset Pietaria nuohoamassa

Pietarin suomalaiset olivat suurimmaksi osaksi käsityöläisiä, joista varsinkin kultasepät ja nuohoojat olivat meikäläisiä. Hämäläinen, Nokelainen, Saukkonen, Siitonen, Silvennoinen, Tiainen, Valkeapää...Pietarissa työskenneitä suomalaisia nuohoojia oli monta ja yllättävän moni heistä tuli Parikkalasta.

Jo keisari Paavalin aikana suomalaiset olivat saaneet vahvistuksen nuohousprivilegiolleen.  Pietarin miljoonakaupunki lämpisi puilla ja sutareille riitti töitä. Suomalaisten lisäksi Pietarissa nuohosivat saksalaiset ja virolaiset. Vuonna 1869 laskettiin, että alalla oli 176 suomalaista nuohoojaa, yli 60% kaikista nuohoojista.

Ensimmäisiä suomalaisia nuohoojamestareita Pietarissa oli parikkalalainen Juho Iisakinpoika Tiainen (1814-1885.) 23-vuotiaana nuohoojankisällinä hän perusti Pietariin Nuohousliike Tiaisen vuonna 1837. Hänen hoteissaan sai ammattioppinsa moni suomalainen.
Nuohoojamestareilta vaadittiin - paitsi uskallusta kiipeillä korkealla - myös hyvää organisointikykyä sekä luku-ja kirjoitustaitoa. Nuohoojien ansiot olivat hyvät ja he asuivat moderneissa ja suurissa huoneistoissa. Heidän oli myös mahdollista kouluttaa lapsensa. Homma ei siis ollut hullumpaa ja jos hyvin kävi, keikan saattoi saada Tsarskoje seloon ja siellä olleeseen Nikolai II:n palatsiin, Pietarhoviin ja Pähkinälinnaan.

Köyhästä Parikkalasta oltiin valmiita lähtemään paremman tulevaisuuden perään, sanottiinhan Viipurin läänin varattomuuden kulminoituvan juuri siellä. Melkein puolet Parikkalan nuohoojista tuli Savikummusta, Tyrjältä, Melkoniemeltä ja Järvenpäästä. Useinkaan ammatti ei kuitenkaan periytynyt isältä pojalle, vaan saman nimisten nuohoojien sukulaisuus on kaukaisempaa. Esimerkiksi mestari Pekka Rekonpoika Siitonen (1812-1882) Melkoniemen Timperinmäeltä otti oppiin kolme veljenpoikaa. 

Jaana Juvonen on ansiokkaassa Parikkalan historiassa luetellut vuonna vuonna 1880 Pietarissa olleet parikkalalaiset nuohoojamestarit:

-Pekka Siitonen (s.1812) Melkoniemi
-Juho Siitonen (s.1854) Melkoniemi
-Juho Tiainen (s.1814) Saari
-Aleksanteri Tiainen (s.1849) Saari
-Juho Siitonen (s. 1817) Melkoniemi
-Mikko Siitonen (s. 1840) Melkoniemi
-Aleksanteri Siitonen (s. 1849)
-Leitzinger (s.1829) Änkilä
-Nikolai Leitzinger (s.1857) Tarnala
-Heikki Pulkkinen (s. 1827) Joukio
-Kalle Siitonen (s. 1825)  Melkoniemi
-Olli Jantunen (s. 1835)  Savikumpu
-Paavo Naukkarinen (s. 1841)  Savikumpu
-Matti Saukkonen (s. 1827)  Mikkolanniemi  
-Aleksanteri Saukkonen (s.1858) Mikkolanniemi
-Juho Siitonen (s. 1833) Melkoniemi
-Mikko Siitonen (s. 1826) Melkoniemi
-Lauri Pirhonen (s.1847) Rautalahti  


Nuohoojien lisäksi parikkalalaiset olivat hyvin edustettuina myös eräässä toisessa ammattikunnassa, hevosten kuohitsijoissa. Mutta siitä ehkä joku toinen kerta. 

perjantai 10. helmikuuta 2017

Mikä on isälinjainen haplopuu?

Hallituksen ääni - Marja Pirttivaara


Geneettisen sukututkimuksen peruskäsiteitä on haplopuu ja haploryhmä. Koska haplopuu on vaikea käsite, selitän tässä perusperiaatteet.

Jokaisella miehellä on Y-kromosomi. Y-kromosomi periytyy biologiselta isältä pojalle. Naisilla ei ole Y-kromosomia.

-Jos miehelle on tullut Y-kromosomiin perimän kopiointivirhe eli mutaatio, se mutaatio periytyy siitä eteenpäin kaikille hänen miespuolisille miesjälkeläisilleen. Y-kromosomin mutaatiot kertovat siis omalla ainutlaatuisella tavallaan miehen biologisesta isälinjasta, historiassa taaksepäin aina ihmiskunnan alkuun saakka.

Jokainen nykyään elävä mies - ja myös muinaislöytöjen miehet - ovat "samasta puusta". Kun lähdetään kenestä tahansa miehestä taaksepäin biologista isälinjaa, päädytään yhteen ja samaan "alku-Adamiin". Kaikki nyt elävät miehet ovat siis mieslinjaisesti yhden ja ihmiskunnan alkuhämärissä eläneen miehen mieslinjaisia jälkeläisiä. Näistä kaikista mieslinjoista voidaan rakentaa mieslinjainen sukupuu, haplopuu.

Kaikki miehet, nyt elävät ja menneiden sukupolvien miehet, on siis periaatteessa asetettavissa tässä pelkästään miesten sukupuussa täysin yksikäsitteisesti yhteen kohtaan. Jos ajatellaan ketä tahansa miestä, hänestä taaksepäin on täysin yksikäsitteinen linja isä-isä-isälinja - kohti juuria - ja hänen mieslinjaiset miesjälkeläisensä eli nuoremmat sukupolvet taas ovat haarautuva oksisto.

Jokaisella miehellä on oma täysin yksikäsitteinen paikkansa - yksi ja vain yksi paikka - tässä ikiaikaisessa miesten omassa sukupuussa. Ketään miestä ei voida asettaa kahteen oksaan.

Tutkijat haluavat tietenkin ymmärtää tätä miesten ikiaikaista sukupuuta. Y-kromosomi ja sen mutaatiot ovat avain ymmärtämiseen. Tutkijat kuvaavat miesten mieslinjaista sukupuuta, haplopuuta, Y-kromosomin pistemutaatioiden avulla (SNP, snippi, single nucleotide polymorphism, yhden nukleotidin monimuotoisuus), ei esim. miesten nimien avulla.

Tätä snipeillä kuvattavaa miesten mieslinjaista sukupuuta kutsutaan siis haplopuuksi. Haaroille on annettu erilaisia kirjain-nimiä ja snipeille myös on omat kirjaustapansa. Nämä kirjaimet ovat sitten niitä kuuluisia haploryhmiä. Esimerkiksi Suomessa on hyvin tyypillinen N-haploryhmä, noin 60 % suomalaismiehistä kuuluu N-haploryhmään.

Kunkin miehen Y-kromosomi, Y-DNA, kertoo miehen henkilökohtaisen ja yksikäsitteisen biologisen isälinjan tarinan. Kun lukuisien miesten DNA- ja snippitietoja vertaillaan, saadaan käsitystä mutaatioiden syntymisjärjestyksestä. Ne mutaatiot (snipit) laitetaan sitten haplopuuhun aikajärjestyksessä. Tämä snippien järjestäminen ei ole mikään helppo homma. Se on aikamoinen palapeli, jossa snippejä välillä lipsahtaa vääriin paikkoihin. Jatkuvaa työtä ja yhteistyötä, jossa kuva miesten haplopuusta tarkkenee koko ajan.

 
Kaikista maailman miehistä on siis rakennettavissa yksi ikiaikainen sukupuu eli haplopuu. Kunkin haaran päässä on se viimeinen määrittävä snippi. Haarottuminen jatkuu, miehille syntyy poikia ja heillä voi olla mutaatioita. Haplopuu siis sekä tihenee että vieläpä kasvaa koko ajan, sitä mukaa kun tulee uutta tietoa. Ja sitä tietoa tosiaan tulee, paljolti kiitos aktiivisten geneettisen sukututkimuksen harrastajien.

Vaikka periaatteessa on olemasas yksi ja vain yksi miesten haplopuu, löydätte erilaisia Y-DNA-haplopuita, on ISOGG, YFull, Family Tree DNAn (FTDNA) oma, sitten on pieniä osapuita kuten Dunkelin puu jne. Niissä puissa on eroja, sillä ihmisten tieto ei ole täydellistä, kuva täydentyy koko ajan. On myös erilaisia graafisia tapoja esittää haplopuu. Yhdestä ja samasta haplopuusta on kuitenkin kyse.

Jos ja kun haplopuissa on eroja, se johtuu yksinkertaisesti vajavaisista tiedoista ja myös virheistä. Koko ajan kuva tarkentuu ja virheitä ja puutteita korjataan, mennään kohti yhtä ainoaa haplopuuta.

Tällä hetkellä luotettavin haplopuu snippien järjestyksen osalta on YFull haplopuu. YFull haplopuun tärkein vahvuus on snippien suhteellisen hyvä järjestys ja myös se, että snippijärjestystä täydennetään ja korjataan jatkuvasti.

Haplopuihin liitetään usein myös aika-arvioita. Olkaa aika-arvioiden kanssa varovaisia ja kriittisiä. Aika-arvioiden teko eli haplopuun snippien ajoittaminen, on haastavaa. Siinä käytetään kiinnekohtina muinaisnäytteiden radiohiiliajoituksia jne, tehdään kovan luokan Monte Carlo simulaatioita jne. Esimerkiksi YFullin haplopuun aika-arviot eivät ole mikään viimeinen totuus.

Vain miehillä - kaikilla -miehillä - on siis Y-DNA haploryhmä, paikka haplopuussa, toki kaikkia ole testattu. Miesten haplotietoa voidaan käyttää hyväksi esimerkiksi kadonneiden ja karanneiden isien metsästyksessä, eri sukuhaarojen ja sukunimen esiintymisien yhteyksien selvittämisessä, isälinjaisen sukulaisuuden varmistamisessa tai kumoamisessa. DNA voi auttaa myös löytämään tiilimuurin taakse.

Tämän blogin myötä  toivotan teille kaikille mielenkiintoisia seikkailuretkiä geneettisen sukututkimuksen ja isälinjojen parissa. Sopiva aloitustesti isälinjan tutkimukseen on miehelle tehtävä Y-DNA 67 testi, joka kertoo perushaploryhmän ja antaa useimmiten myös ihka eläviä isälinjaisia sukulaisia, joiden kanssa voi tehdä mielenkiintoista sukututkimusyhteistyötä.

Tervetuloa mukaan Suomi DNA Facebook-ryhmään, oppimaan lisää yhdessä muiden kanssa. Suomen Sukututkimusseura järjestää myös geneettisen sukututkimuksen kursseja sekä genomitiedon iltakoulu -tilaisuuksia.

Marja Pirttivaara

Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen