maanantai 27. helmikuuta 2017

Parikkalalaiset Pietaria nuohoamassa

Pietarin suomalaiset olivat suurimmaksi osaksi käsityöläisiä, joista varsinkin kultasepät ja nuohoojat olivat meikäläisiä. Hämäläinen, Nokelainen, Saukkonen, Siitonen, Silvennoinen, Tiainen, Valkeapää...Pietarissa työskenneitä suomalaisia nuohoojia oli monta ja yllättävän moni heistä tuli Parikkalasta.

Jo keisari Paavalin aikana suomalaiset olivat saaneet vahvistuksen nuohousprivilegiolleen.  Pietarin miljoonakaupunki lämpisi puilla ja sutareille riitti töitä. Suomalaisten lisäksi Pietarissa nuohosivat saksalaiset ja virolaiset. Vuonna 1869 laskettiin, että alalla oli 176 suomalaista nuohoojaa, yli 60% kaikista nuohoojista.

Ensimmäisiä suomalaisia nuohoojamestareita Pietarissa oli parikkalalainen Juho Iisakinpoika Tiainen (1814-1885.) 23-vuotiaana nuohoojankisällinä hän perusti Pietariin Nuohousliike Tiaisen vuonna 1837. Hänen hoteissaan sai ammattioppinsa moni suomalainen.
Nuohoojamestareilta vaadittiin - paitsi uskallusta kiipeillä korkealla - myös hyvää organisointikykyä sekä luku-ja kirjoitustaitoa. Nuohoojien ansiot olivat hyvät ja he asuivat moderneissa ja suurissa huoneistoissa. Heidän oli myös mahdollista kouluttaa lapsensa. Homma ei siis ollut hullumpaa ja jos hyvin kävi, keikan saattoi saada Tsarskoje seloon ja siellä olleeseen Nikolai II:n palatsiin, Pietarhoviin ja Pähkinälinnaan.

Köyhästä Parikkalasta oltiin valmiita lähtemään paremman tulevaisuuden perään, sanottiinhan Viipurin läänin varattomuuden kulminoituvan juuri siellä. Melkein puolet Parikkalan nuohoojista tuli Savikummusta, Tyrjältä, Melkoniemeltä ja Järvenpäästä. Useinkaan ammatti ei kuitenkaan periytynyt isältä pojalle, vaan saman nimisten nuohoojien sukulaisuus on kaukaisempaa. Esimerkiksi mestari Pekka Rekonpoika Siitonen (1812-1882) Melkoniemen Timperinmäeltä otti oppiin kolme veljenpoikaa. 

Jaana Juvonen on ansiokkaassa Parikkalan historiassa luetellut vuonna vuonna 1880 Pietarissa olleet parikkalalaiset nuohoojamestarit:

-Pekka Siitonen (s.1812) Melkoniemi
-Juho Siitonen (s.1854) Melkoniemi
-Juho Tiainen (s.1814) Saari
-Aleksanteri Tiainen (s.1849) Saari
-Juho Siitonen (s. 1817) Melkoniemi
-Mikko Siitonen (s. 1840) Melkoniemi
-Aleksanteri Siitonen (s. 1849)
-Leitzinger (s.1829) Änkilä
-Nikolai Leitzinger (s.1857) Tarnala
-Heikki Pulkkinen (s. 1827) Joukio
-Kalle Siitonen (s. 1825)  Melkoniemi
-Olli Jantunen (s. 1835)  Savikumpu
-Paavo Naukkarinen (s. 1841)  Savikumpu
-Matti Saukkonen (s. 1827)  Mikkolanniemi  
-Aleksanteri Saukkonen (s.1858) Mikkolanniemi
-Juho Siitonen (s. 1833) Melkoniemi
-Mikko Siitonen (s. 1826) Melkoniemi
-Lauri Pirhonen (s.1847) Rautalahti  


Nuohoojien lisäksi parikkalalaiset olivat hyvin edustettuina myös eräässä toisessa ammattikunnassa, hevosten kuohitsijoissa. Mutta siitä ehkä joku toinen kerta. 

perjantai 10. helmikuuta 2017

Mikä on isälinjainen haplopuu?

Hallituksen ääni - Marja Pirttivaara


Geneettisen sukututkimuksen peruskäsiteitä on haplopuu ja haploryhmä. Koska haplopuu on vaikea käsite, selitän tässä perusperiaatteet.

Jokaisella miehellä on Y-kromosomi. Y-kromosomi periytyy biologiselta isältä pojalle. Naisilla ei ole Y-kromosomia.

-Jos miehelle on tullut Y-kromosomiin perimän kopiointivirhe eli mutaatio, se mutaatio periytyy siitä eteenpäin kaikille hänen miespuolisille miesjälkeläisilleen. Y-kromosomin mutaatiot kertovat siis omalla ainutlaatuisella tavallaan miehen biologisesta isälinjasta, historiassa taaksepäin aina ihmiskunnan alkuun saakka.

Jokainen nykyään elävä mies - ja myös muinaislöytöjen miehet - ovat "samasta puusta". Kun lähdetään kenestä tahansa miehestä taaksepäin biologista isälinjaa, päädytään yhteen ja samaan "alku-Adamiin". Kaikki nyt elävät miehet ovat siis mieslinjaisesti yhden ja ihmiskunnan alkuhämärissä eläneen miehen mieslinjaisia jälkeläisiä. Näistä kaikista mieslinjoista voidaan rakentaa mieslinjainen sukupuu, haplopuu.

Kaikki miehet, nyt elävät ja menneiden sukupolvien miehet, on siis periaatteessa asetettavissa tässä pelkästään miesten sukupuussa täysin yksikäsitteisesti yhteen kohtaan. Jos ajatellaan ketä tahansa miestä, hänestä taaksepäin on täysin yksikäsitteinen linja isä-isä-isälinja - kohti juuria - ja hänen mieslinjaiset miesjälkeläisensä eli nuoremmat sukupolvet taas ovat haarautuva oksisto.

Jokaisella miehellä on oma täysin yksikäsitteinen paikkansa - yksi ja vain yksi paikka - tässä ikiaikaisessa miesten omassa sukupuussa. Ketään miestä ei voida asettaa kahteen oksaan.

Tutkijat haluavat tietenkin ymmärtää tätä miesten ikiaikaista sukupuuta. Y-kromosomi ja sen mutaatiot ovat avain ymmärtämiseen. Tutkijat kuvaavat miesten mieslinjaista sukupuuta, haplopuuta, Y-kromosomin pistemutaatioiden avulla (SNP, snippi, single nucleotide polymorphism, yhden nukleotidin monimuotoisuus), ei esim. miesten nimien avulla.

Tätä snipeillä kuvattavaa miesten mieslinjaista sukupuuta kutsutaan siis haplopuuksi. Haaroille on annettu erilaisia kirjain-nimiä ja snipeille myös on omat kirjaustapansa. Nämä kirjaimet ovat sitten niitä kuuluisia haploryhmiä. Esimerkiksi Suomessa on hyvin tyypillinen N-haploryhmä, noin 60 % suomalaismiehistä kuuluu N-haploryhmään.

Kunkin miehen Y-kromosomi, Y-DNA, kertoo miehen henkilökohtaisen ja yksikäsitteisen biologisen isälinjan tarinan. Kun lukuisien miesten DNA- ja snippitietoja vertaillaan, saadaan käsitystä mutaatioiden syntymisjärjestyksestä. Ne mutaatiot (snipit) laitetaan sitten haplopuuhun aikajärjestyksessä. Tämä snippien järjestäminen ei ole mikään helppo homma. Se on aikamoinen palapeli, jossa snippejä välillä lipsahtaa vääriin paikkoihin. Jatkuvaa työtä ja yhteistyötä, jossa kuva miesten haplopuusta tarkkenee koko ajan.

 
Kaikista maailman miehistä on siis rakennettavissa yksi ikiaikainen sukupuu eli haplopuu. Kunkin haaran päässä on se viimeinen määrittävä snippi. Haarottuminen jatkuu, miehille syntyy poikia ja heillä voi olla mutaatioita. Haplopuu siis sekä tihenee että vieläpä kasvaa koko ajan, sitä mukaa kun tulee uutta tietoa. Ja sitä tietoa tosiaan tulee, paljolti kiitos aktiivisten geneettisen sukututkimuksen harrastajien.

Vaikka periaatteessa on olemasas yksi ja vain yksi miesten haplopuu, löydätte erilaisia Y-DNA-haplopuita, on ISOGG, YFull, Family Tree DNAn (FTDNA) oma, sitten on pieniä osapuita kuten Dunkelin puu jne. Niissä puissa on eroja, sillä ihmisten tieto ei ole täydellistä, kuva täydentyy koko ajan. On myös erilaisia graafisia tapoja esittää haplopuu. Yhdestä ja samasta haplopuusta on kuitenkin kyse.

Jos ja kun haplopuissa on eroja, se johtuu yksinkertaisesti vajavaisista tiedoista ja myös virheistä. Koko ajan kuva tarkentuu ja virheitä ja puutteita korjataan, mennään kohti yhtä ainoaa haplopuuta.

Tällä hetkellä luotettavin haplopuu snippien järjestyksen osalta on YFull haplopuu. YFull haplopuun tärkein vahvuus on snippien suhteellisen hyvä järjestys ja myös se, että snippijärjestystä täydennetään ja korjataan jatkuvasti.

Haplopuihin liitetään usein myös aika-arvioita. Olkaa aika-arvioiden kanssa varovaisia ja kriittisiä. Aika-arvioiden teko eli haplopuun snippien ajoittaminen, on haastavaa. Siinä käytetään kiinnekohtina muinaisnäytteiden radiohiiliajoituksia jne, tehdään kovan luokan Monte Carlo simulaatioita jne. Esimerkiksi YFullin haplopuun aika-arviot eivät ole mikään viimeinen totuus.

Vain miehillä - kaikilla -miehillä - on siis Y-DNA haploryhmä, paikka haplopuussa, toki kaikkia ole testattu. Miesten haplotietoa voidaan käyttää hyväksi esimerkiksi kadonneiden ja karanneiden isien metsästyksessä, eri sukuhaarojen ja sukunimen esiintymisien yhteyksien selvittämisessä, isälinjaisen sukulaisuuden varmistamisessa tai kumoamisessa. DNA voi auttaa myös löytämään tiilimuurin taakse.

Tämän blogin myötä  toivotan teille kaikille mielenkiintoisia seikkailuretkiä geneettisen sukututkimuksen ja isälinjojen parissa. Sopiva aloitustesti isälinjan tutkimukseen on miehelle tehtävä Y-DNA 67 testi, joka kertoo perushaploryhmän ja antaa useimmiten myös ihka eläviä isälinjaisia sukulaisia, joiden kanssa voi tehdä mielenkiintoista sukututkimusyhteistyötä.

Tervetuloa mukaan Suomi DNA Facebook-ryhmään, oppimaan lisää yhdessä muiden kanssa. Suomen Sukututkimusseura järjestää myös geneettisen sukututkimuksen kursseja sekä genomitiedon iltakoulu -tilaisuuksia.

Marja Pirttivaara

Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen

lauantai 28. tammikuuta 2017

Susivoutien aikaan

Viime aikoina on erityisesti Hämeen Rengossa kohistu susista. Ensimmäisen kerran vuosikymmeniin on Etelä-Hämeessä nyt pysyvä susilauma. Vajaan kymmenen suden lauma on liikkunut Rengon kirkonkylän liepeillä. Viime vuonna laumaan syntyi pentuja.   
Nyt on Rengon laumasta ammuttu poikkeusluvin kaksi urossutta. Metsästäjien mielestä metsän riista kuuluu metsästäjille, ei susille.  
Susikeskustelu Suomessa on sen verran kiihkeää, etten pitkällä kepilläkään suostu ottamaan kantaa siihen, onko susia nyt Suomessa liikaa tai liian vähän. Historiakirjoja selatessa ei kuitenkaan voi olla tekemättä sitä huomiota, että vielä vaikkapa 1800-luvulla susiin liittyvät luvut olivat hyvin erilaisia kuin tänä päivänä.  1800-luvun aikana  arvioidaan suden tappaneen 77 ihmistä. Vuoden 1882 jälkeen ei susi tiettävästi ole ihmistä tappanut tai vahingoittanut. Sukua tutkiessa en ole törmännyt yhteenkään ihmiseen, joka olisi onnettomin seurauksin joutunut nokakkain hukan kanssa.  Tapauksia tietenkin on. Talvisin sudet liikkuivat suurissa parinkymmenenkin yksilön laumoissa, nuuskivat salomökkien nurkkia, söivät koiria ja ahdistelivat matkamiehiä.
Jos nykypäivänä surraan peuran, hirven ja muiden pienpetojen päätymistä suden suuhun metsästäjien pakastimien sijaan, olivat hukan 1800-luvulla kotieläimille tuottamat vahingot vielä melkoiset.
”Metsissä väijyi karhu ja susi karjaa, ja sen vuoksi usein naapuritalot tai kyläkunta palkkasi yhteisen paimenen. Monille seuduilla emäntä teki tehoisia taikoja karjaa laitumelle laskettaessa, jotta pedot eivät siihen pystyisi, mutta silti niiden saaliiksi joutui paljon elukoita. "  (K.V. Kaukovalta, Hämeen läänin historia 1, 1931)
Vuosina 1845-47 Hämeen läänissä joutui petojen (karhujen ja susien) saaliiksi 100 hevosta, 150 lehmää , yli 100 nuorta karjaa, yli 850 lammasta, 120 sikaa ja lähes 100 vuohta. Lähellä Hämeenlinnaa, Hattelmalan kylässä, vuonna 1860 sudet raatelivat 19 kotieläintä ja samana vuonna Längelmäellä 42 lehmää sekä ”hevosia ja pikku karjaa.” Vuosina 1851-55 sudet ja karhut surmasivat neljässä vuodessa lähes 1500 lammasta ja melkein 700 lehmää.
Petoeläinten aiheuttamat vahingot olivat tuntuvia. Ei siis ihme, että joka pitäjässä oli susivouti, jonka tehtävänä oli pitää petoeläimet kurissa. Erityinen sudenajojen asiantuntija oli Pusulan nimismies Jaakko Johan Malmstedt. Syyskuussa 1838 pidettiin Hämeenlinnan lähellä Hakalan torpan luona suuri yleisharjoitus, jonne maaherra oli komentanut kaikki läänit susivoudit. Siellä itse nimismies Malmstedt kahden susi-ja karhuverkon avulla demonstroi, kuinka niitä petojahdissa parhaiten hyödynnettiin.  

Susivoudit eivät saaneet aikaan toivottuja tuloksia. Vielä 1860 sudet eivät olleet Hämeen läänissä edes vähenemässä, vaikka vuosina 1856-60 niitä tapettiin lähes 400. Seuraavina viitenä vuotena tapettujen susien määrä oli noussut yli 500:n.  

Lain mukaan tuli joka manttaalin ylläpitää yhteistä susiverkkoa. Joka miehen oli pitäjittäin tai kihlakunnittain lähdettävä sudenajoon, jos susivouti lähetti viestikapulan talosta taloon kiertämään. Kylät oli myös 1734 peräisin olevalla lailla velvoitettu pitämään alueellaan riittävästi sudenkuoppia. Susia pyydystettiin myös esimerkiksi myrkyin ja raudoin.
Yritystä siis oli, vaikka susivoutien toimintaa ei pidettykään kovin tuloksekkaana. Totta puhuen, susijahteja oli monenlaisia. ”Hämäläisen” kirjeenvaihtaja kuvaili Hattulassa vuonna 1860 järjestettyä sudenajoa seuraavasti:

”Nykyisin pidettiin täällä suden ajo, joka kumminkin kävi niin onnellisesti että usiat ihmiset näkivät suden, joka aivan verkan ja levollisesti kenenkään häiritsemättä käveli ajahain ohitse; sillä useimmilla ajajoista ei ollut pyssyjä eikä muita aseita. Ilman mitään järjestystä kuljeskeltiin pitkin polkuja mihin kukin luuli parhaiten sopivan. Matkailivat kaikessa hiljaisuudessa pitkin maantietä nähdäksensä tätä kummitusta, mutta väsyivät pian ja poikkesivat sisään hyväntahtoisen  pitäjäläisen luo, jossa panivat toimeen virvoituksia. Tässä hupaisessa seurassa oli nähtävänä, että krouvarit ovat suuremmassa arvossa kuin sudet.”